Nyt on palattu Pariisiin. Ja täällä on ihanaa. Mutta niin oli ihanaa Suomessakin.
Minulla oli maailman paras kesä. Olin hurjan onnellinen koko ajan, jopa silloin kun olin surullinen. Välillä pelkäsin että poksahdan, niin pakahduttavan suurilta tuntuivat kaikki tunteet.
Suomessa vietettyihin kuuteen viikkoon kuului kaikkea aivan huikeaa ja mahtavaa. Lähinnä Kuopiota ja töitä. Perhettä ja hurjasti ystäviä, kaikenmoisia vanhoja tuttuja ja kutkuttavia uusia tuttavuuksia. Rakkautta, rakkautta ja rakkautta, liian vähän uimista eikä yhtään jätskipalloa. Mutta se ei kylläkään haittaa, pitäähän jättää jotain parannettavan varaa ensi kesällekin.
Nyt kun miettii kaikkea tapahtunutta ja katselee kuvia, tuntuu uskomattomalta että kaikki mahtui vain puoleentoista kuukauteen. Koska tänään on hieman suomi-ikävä ja pikkaisen itkettää, tyydyn pläjäyttämään tänne kauheasti kesäkuvia kaikista merkittävistä, pienistä ja isoista, tapahtumista. Niistä jutuista, mitkä teki kesästäni tähänastisen elämäni parhaan.
Äiti pakotti minut sauvakävelemään. Ja rakastuin. Ei, en siis tuohon tikuilla tökkimiseen, vaan tuohon lenkkikamuliin. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten paljon lisää koira perheenjäsenenä voi elämään tuoda. Ennen olen ollut melko karvaturrivastainen (oli eläin siis mikä vain), mutta kaikista ennakkoasenteista ja etukäteen kerätystä kateudesta huolimatta menetin minä(kin) sydämeni äitin uudelle lempilapselle. Koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan."
Kävin elämäni ensimmäistä kertaa KuPSin pelissä. Oli kylmää, sateista, hieman darra, ja ne vielä häviskin. Mutta makkara oli hyvää, samoin sisko-veli-aika. Pikkuveikkani toi minulle keltamustan huivinkin, jotta pääsisin tunnelmaan. Meitsi kunnon truufanina sitten kysyin, että "no mut missäs sun KalPa-vaatteet?"
Kävin leffassa enemmän kuin varmaan viimeiseen kolmeen vuoteen yhteensä. Kuopion uusi Scala on aikasen hieno, sinne on kiva mennä kesäiltapäivinäkin.
Sain myös nautiskella uuden luonasravintola Urbanin ihanista lounaista (kiitos Mamma sponssauksesta!). Päivän ruoan voi valita aina kahdesta vaihtoehdosta (liha/kasvis), ja annokset vievät kyllä aina kielen mennessään. Plus että sisustukseltaan mesta on hirmu kiva. Rafla löytyy osoitteesta Puijonkatu 15, en voi muuta kuin lämpimästi suositella!
Siskoaikaa stadissa<3 Ihanuutta. Perhe on paras. Kamala vain, kuinka kaikki pienemmät sisarukset kasvavat ihan hurjaa vauhtia! Ihanaa nähdä kuinka he kaikki kypsyvät pikkuhiljaa, mutta silti muutoksen tahti on niin nopea että aiheuttaa haikeutta.
Vielä viimeisenkään suomiviikon alkuun mennessä en ollut saanut jätettyä talviturkkia järveen. Tilanne piti sitten korjata, ja Ville toimi pelastavana ritarinani, käyttäen minua kuutamouinnilla eräs yö, uskaltautuen itsekin vielä seuraksi (tässä vaiheessa kesää jo suhteellisen tosikylmään!) Kallaveteen. Tollaiset hetket on ihan parhaita: kuutamo, kylmä vesi, hiljainen ranta, rakas ystävä, märkään ihoon takertuva villapaita ja lähtökutkutus mahanpohjassa. Tuntee ihan tosiaan elävänsä, eikä vaan voi olla olematta hurjan onnellinen ja kiitollinen.
Tytöt lähdössä bailaamaan ja extempore roadtrip Jyväskylään. Kesällä aamuyöt ovat kyllä niitä parhaita. Ne, kun istuu nurmikolla syömässä yöpatonkia kavereiden kanssa, korkkarit jo poissa jaloista ja jonkun tavarat yleensä jossain hukassa. Ne hetket, kun ei enää muista mistä tuli eikä ole ihan varma minne on seuraavaksi menossa, mutta ei myöskään välitä koska just silloin, sillä hetkellä, on kaikki paljon paremmin kuin hyvin eikä kiire minnekkään.
Tosi paljon vietin aikaa ystäväni ja hänen lapsensa kanssa. Tämä kaksivuotias pikkuneiti on kyllä yksi mahtavimpia asioita maailmassa. Tunteja kesästäni makoilin heidän lattiallaa, join kuvitteellista (joskus oikeata) kahvia keittiössä tai nauroin kuin lapsi keinuessani hieman liian kovaa leikkipuistossa. Pelkään aina, että pikkuinen unohtaa minut kun olen niin pitkiä aikoja poissa, mutta parhaiten tätä voi ehkäistä olemalla mahdollisimman paljon läsnä silloin, kun siihen on mahdollisuus. Sydäntäsulattavia hetkiä olivat kaikki ne, joissa tytön suusta kuului että "ei äiti, anna Maaren tekee!" Ja yksi parhaita kesäiltoja oli se, kun olimme kolmistaan käyttämässä koiraa ja naapurin mummoa pelastamaan tulleet ambulanssimiehet taisivat luulla meitä lesboperheeksi.
Loppuunsa näitä kuvia olikin paljon vähemmän kuin muistoja. Mikä on hyvä, se tarkoittaa että olen keskittynyt niin supertäysillä hetkeen ja olemiseen, ettei ole edes tajunnut haluta ottaa kuvaa. Vaikka ihan vähän myös on harmi, koska kuitenkin haluaisi joka hetkestä muistaa ihan kaiken, ikuisesti. [Ja kuvien laittaminen koneelle on muuten parasta sunnuntaipuuhaa: saa makoilla sängyssä ja syödä suklaata hyvällä omallatunnolla, koska tekee kuitenkin jotain hyödyllistä samalla].
Parasta kuitenkin, mitä ihminen voi toiselle antaa, on aika. Ilman sitä ei synny yhteisiä muistojakaan, eikä kuvia palauttamaan niihin hetkiin. Haluankin siis kiittää jokaikistä joka kesällä minulle aikaansa lahjoitti, tavalla tai toisella. Olin hirveän otettu siitä, kuinka moni minua halusi nähdä ja kuulla kuulumisia, sellaisetkin ihmiset keiltä en olisi sitä odottanut, ystävät joita en ollut nähnyt vuosiin. En ole koskaan ennen tuntenut oloani näin rakastetuksi ja välitetyksi, toivottavasti olen myös osannut ilmaista oman välittämiseni teitä kohtaan.
Sanat ei tee oikeutta näille hetkille, ihmisille eikä fiiliksille, mutta toivottavasti edes murto-osa välittyy.
Gros bisous, ja ihanaa sunnuntaita.
