Ihana tylsä arki

Huuuui kun on ollut (taas!) pitkä blogitauko! Olen ollut niin hirvittävän kiireinen koko ajan. Kiireinen olemaan onnellinen. Eikä elämässä ole tuntunut tapahtuvan mitään kovin jännittävää tai glamouria, tuntuu hassulta kirjoittaa tavallisesta arjesta.

Ehkä kuitenkin pitäisi, sillä hirvittävän usein ihmiset kysyvät että "Mitä sinä siellä oikein teet?" Itse olen aina että, häh, no elän. Oleilen ihan tavallisesti. Käyn salilla, hoidan asioita, nään kavereita, olen iltapäivät töissä, nyhvään kotona. Joskus on hyviä päiviä joillein tulee tehtyä vaikka mitä, ja joskus huonompia. Niitä semmoisia kun katselee koko päivän turhia sarjoja  netistä edes keskittymättä mihinkään, ei jaksa tehdä oikeaa ruokaa vaan syö neljä kulhollista pelkkää keitettyä makaronia ja mököttää omassa ullakkoluukussaan vaikka olisi aurinkoinen ilma. Ei, en kierrä Louvrea joka päivä tai istu kahden tunnin lounaita katukahviloissa baskeri päässä. Useammin perjantai-illat kuluvat salilla tai lastenleffan parissa kuin viiniä siemaillessa tai juustoja mutustaessa. Lauantai-iltapäivisin en liihota korkokengissäni ja kellohameissani (haha, omistankohan yhtään?) taidegalleriasta toiseen, vaan pesen pyykkiä.

Pariisissakaan ei jaksa aina olla chic, useimmiten tyyli on enemmän tällainen koditon.

Monesti porukka tuntuu pettyvän kun elämäni ei täällä olekaan sen kummempaa kuin heidän elämänsä siellä Suomessa. Harmittavan usein saan kuulla että "tuotahan sinä voisit tehdä Suomessakin, miksi siis olet Pariisissa? Et ota siitä kaupungista kaikkea irti." Ärsyttää suunnattomasti kyseisten ihmisten asenne. Täytyisikö vain sen takia, että tulee jostain pikkukaupungista kuin Kuopio, elää jotenkin superhypetellen tätä suurkaupunkia? Ja mitä "kaiken irti ottaminen" oikeastaan tarkoittaa? Minun mielestäni se nimenomaan ei ole sitä, että koettaa saada koko mestan haltuun, yrittää kokea ihan kaiken mahdollisen. Eivät kaikki Kuopiolaisetkaan tunne kaikkia alueita omasta kotikaupungistaan tai ole käyneet esimerkiksi sisävesiristeilyllä.

Minun mielestäni kaiken irti ottaminen on sitä, että löytää sen oman arkensa, omat paikkansa, ihmisensä ja tapansa, ja on onnellinen. Herää (ainakin melkein) joka aamu illoiten siitä, että herää juuri siellä, juuri niihin päivän puuhiin. Ei Pariisi ole Kuopio, ei vaikka kuinka päiväohjelmani näyttäisi identtiseltä asuinpa kummassa vain. Ihmisten tuntuu joskus olevan vaikea käsittää sitä, että jokainen kaupunki hengittää omaa tahtiaan, kietoo asukkaansa siihen omaan henkeensä. Vaikka toisen maan kulttuuria tai tapoja ei täysin omakseen adoptoisikaan, niin vaikuttavat ja näkyvät ne silti elämässä ihan kaikessa. Siinä, mitä kaupassa myydään, kadunkulkijoissa, yleisessä kuhinassa.

Myönnän että olen tänä syksynä hieman kriiseillyt sen suhteen etten "tee mitään". Viikot seuraavat toisiaan samanlaisina, aina tiistaiaamuisin on se jooga yhdeksältä ja jokaisena keskiviikkona kahvittelen samaan aikaan sen saman kaverin kanssa. Mutta se on aika ihanaa. Rakastan rutiinejani, vaikka joskus takerrun niihin liikaakin. Shokkisyksyn, sähellyskevään ja superintensiivikesän jälkeen tämä kaikki rauha ja seesteisyys on tuntunut niiiin ihanalle. On tosiaan osannut arvostaa sitä, että on löytänyt päiviinsä tekemistä, josta oikeasti nauttii, ja saavuttaakin tässä samalla jotain! En myöskään enää yritä täyttää jotain tyhjiötä shoppaamalla tai bailaamalla tai roikottomalla koko ajan jotain miestä kuvioissa. Ei se tyhjiö ehkä täyttynyt ole, mutta pienentynyt, nyt kun on edes jotain tavoitteita horisontissa?

Syysväsymysoireilua

Syysväsymys on saapunut tännekkin. Joku voisis sanoa että syysmasennus, mutta masennus on niin masentavan voimakas sana. Väsymys kuulostaa huomattavasti helpommin voitettavalta. Tekisi kamalasti mieli kasvattaa avokadopuu, käydä treffeillä, kirjoittaa blogia, luuhata kahviloissa ja pukeutua nätisti. Mutta ei jaksa. Oikeasti olisi tosi fiksua jo hoitaa asioita suomeenpaluuta varten, ehkä jopa alkaa pakkaamaankin, mutta en ole edes vielä purkanut kaikkea muuton jäljiltä (juuu, mulla on uusi kotikolo, siitä ehkä lisää joskus myöhemmin!). Onneksi paikoiteillen on joripustettu ja sytytetty jouluvaloja, joulunalusaika kun on ihan ehdottomasti lempparivuodenaika!

Pariisin syksy on -kokemuksieni mukaan- pitkä ja sateinen.

Koko syksy hujahti ohitse ihan hirmuista vauhtia. En oikein tiedä mihinkä se aika loppuunsa meni. Muistan, kuinka Pariisiin palattuani olin vain pakahduttavan onnellinen monta viikkoa. Keli oli edelleen kesäinen, ihanat suomimuistot lämmittivät tuoreena mielessä, harrastukset ja koulut vasta pikkuhiljaa alkamassa: fiilis oli, kuin olisi lomalla. Oli paljon uusia tuttavuuksia, ja Pariisiin juuri muuttaneiden ihastunut innostus tarttui helposti minuunkin. Maailman parasta oli tulla kotiin, ja huomata, ettei Pariisi ollut muuttunut minnekkään. Kaikki viime syksyn alkusähläykset ja totuttelut olivat takanapäin, nyt pystyi vain sujahtamaan takaisin tuttuihin paikkoihin ja meininkeihin. Elämä oli ihan hurjan ihanaa, ehkä parasta Pariisiaikaa mitä on ollut.

Throwback sinne, kun joka päivä kirosi sitä, että mukana oli takki eikä aurinkolasit.
Ei tästä taida olla kuin kolmisen viikkoa ehkä.

Mutta pikkuhiljaa työkuvioit alkoivat vakiintua, päivät täyttyä ranskantunneistajoogastababysittauksistapyykinpesustaläksyistäsalista...
Kenellä mistäkin. Tuli arki, ihanatkamalat rutiinit, ja aika alkoi juosta. Yhtäkkiä kesä luovutti syksyn painostuksen alla, eikä huvittanutkaan enää poistua himasta. Viikot ovat pitkiä mutta päivät ja kuukaudet lyhyitä, ja jos itse ei olekaan jokin ilta ihan uupunut, niin varmasti kaikki muut sitten ovat.

Kahvi on uupumusiltapäivien ehdoton pelastus.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Elämä on ihanaa. Nyt on vain pieni väsymyskausi, kaiken tohinan ja touhun ja stressin ja tuntemisen jälkeen. Ja aion nyt nitistää tämän. Päätin ruveta nukkumaan enemmän, tankkaamaan itseeni vitamiinilisää (vaikka syön muutenkin monipuolisesti, kyllä äiti!), ja heräämään joka aamu hyvällä, energisellä mielellä.

Laziness fuels more laziness, activity fuels more activity.

Yllä olevan voimalauseen innoittamana on ihan selkeästi aika tehdä ensi viikolle to do-lista, ja oikeasti suorittaakin niistä ainakin puolet.


Ps. Siitä avokadopuusta vielä: jos jollain muulla sattuisi olemaan vähän enemmän energiaa, niin kasvattakaa mun puolesta ja kertokaa miten sujui! Ohjeet esim tästä.

Sun, I've missed u

On 6.7. Ja tänään, minä menen ensimmäistä kertaa koko kesänä ottamaan aurinkoa. Ylös on pompattu seitsämältä, ja hui kuinka kivaa onkaan miettiä auringonottovaatteita, leikata evääksi vesimeloneja ja kaivaa pölyttyneet aurinkolasit laatikosta. Homma on nimittäin niin, että täällä on ollut tosi, tosi huonot "kesä"kelit. Eisiis kesäkelejä ollenkaan. Ihan muutamaa alkukevään aurinkopäivää lukuunottamatta. En ole tainnut ikinä olla tässä vaiheessa kesää näin valkea! Ihan nolottaa näyttää vielä heinäkuussakin ihan kalkkunalta.

Mutta nyt se muuttuu. Koska minä pääsen aurinkoon. Mukaan tulee jo kertaalleen luettuja kirjoja ja muistivihko. Aion tehdä tästä päivästä parhaan mahdollisen tämän päivän.

Tsemppiä mittarimatoseni, tsemppiä.

Juhannus ja muut juhlat

On jännää, kuinka ulkomailla ollessa kaikki suomalaiset juhlat ja muut tapahtumat saavat ihan uudenlaisen merkityksen. Isänmaataan ja sen traditioita alkaa arvostaa aivan erilailla, kun ne eivät enää olekaan itsestäänselvyys tai "pakko". Kun yleensä linnanjuhlia on tullut seurattua ehkä hieman puolikkaalla silmällä, tuli tänä vuonna tapitettua tapahtuma ihan innoissaan alusta loppuun.


Vappu on aina ollut mielestäni melko tyhmä pakkojuhla, mutta tänävuonna tein kaikkeni jotta kaikki olisi edes etäisesti vähänniinkuin jos olisin sitä Suomessa viettänyt. Jos olisi ollut yliopistohaalarit ja valkolakki täällä, on varmaa että olisin ne vetäissyt päälleni. Ensimmäistä kertaa elämässäni tein perunasalaattia, munkkeja, simaa ja nakkeja, joita sitten nautiskeltiin ensin perheen kanssa, ja seuraavana päivänä skumpan kera darraisella vappupiknikillä.

Kaverilta pyydettiin suomituliaisena serppentiiniä!

Ikinä ei ole myöskään jääkiekko tai muukaan Suomen urheilumenestys kiinnostanut, mutta täällä ollessa oli pakko päästä katsomaan pronssipeli! Oli ihan hauska prosessi etsiä baari, joka näyttäisi pelin, ja jännittää sitä siiderin äärellä. Hauska muuten, miten tuli suomalaisten olemus sielläkin esille: joukkio suomalaisia oli katsomassa peliä, suurin osa kerääntyneenä samaan kulmaan, mutta kukaan ei puhunut toisilleen! Ainoa, mitä kukaan meillekään sanoi, oli että "ei käynyt hyvin ei". Nauratti ihan, kuvittelimme miten erilainen tilanne olisi ollut jos kyseessä olisi ollut ranskalaisia Suomessa!

Pelijännäilyä The Great Ganadien-pubissa, jossa oli muuten hitsin hyvännäköiset sapuskat!

Koulujenloppuviikonloppu meni vähän ohi, kun täällä koulut tosiaan vielä jatkuvat. Mutta ihmisten lakkiaiskuvia katsellessa kyllä tuli hieman haikeus, ja ikävä sitä ihanaa juhlatunnelmaa.

Kaikkein pahin on kuitenkin ollut Juhannus. Yleensä olen viettänyt juhannuksen perheeni kanssa, isäpuolen siskon mökillä. Teini-iän pakkopulla on viime vuosina alkanut maistua, ja tänä vuonna kyllä on ollut karvasta kun on pitänyt olla täällä. Rakastan juhannustunnelmaa, ja erityisesti Suomen luontoa tähän aikaan vuodesta! Kesä on siellä nyt kauneimmillaan, raastaa kun ei pääse siitä nauttimaan. Luultavasti tähän vaikuttaa sekin, että suomeen lähtö lähenee, ja malttamattomuus sekä ikävä kasvaa päivä päivältä.

Toivottavasti kaikilla oli aivan ihana juhannus, nautiskelkaa nyt niistä valoisista öistä ja järvistä ja metsistä, minunkin puolestani! Täällä kun ei oikein edes tunnu että olisi kesä, koska aurinko edelleen laskee kymmenen aikoihin. Niinkuin keväisin.

Vaatekatastrofi

Minulla eiole vaatekaappia, vaan kaikki miljoonat rytkyt ovat olleet laatikoissa tai roikkuneet sellaisella tangolla. Mennyt aikamuoto siksi, että tankoahan ei enää ole. Jo kauan se on näyttänyt epäilyttävästi taipuvan vaatteiden painosta, ja nyt pari viikkoa sitten (kauhea myöntää tuo: samalla tulee selville oma saamattomuuteni, sekä kirjoittamisen että kriisin hoitamisen suhteen!) systeemistä katkesi jalka. Ilmeisesti viimeisin lisäämäni mekko oli se risu, joka katkaisi kamelin selän.

Voin kertoa, että (ihan tälleen suomeksi sanottuna) kyllä vitutti. Siinä ne sitten makasivat, kaikki mekkoni, neulepaitani, kauluspaitani ja bleiserini yhdessä kasassa. Viimeisessä kuvassa on "siivottu" onnettomuuspaikka, kun jäljellä ovat enää rauniot, kengät sekä laukut, ja vaatteet on jo tungettu (kasattu) jonnekin muualle.

Onneksi olin ollut kaukaa viisas: olin nähnyt tämän tulevan. Tästä syystä en ollut koonnut uutta tankoa, joka kyllä siis oli ollut olemassa jo kauan. Halusin antaa ensin entisen elää elämänsä loppuun asti. R.I.P. Uutta en aio nimittäin hajottaa, enkjä edes koetella sen sietokykyä. Tosin, ensin se pitäisi saada koottua.... Miksi, oi miksi pitää ihmisen olla näin hitsin saamaton??

Bitch iäm a unicorn

Tulevaisuus stressaa. Ajattelin, että ranskavuosi maagisesti paljastaisi miksi haluan isona tulla, tai ainakin sen, mihin suuntaan tätä elämää haluaisi kehittää. Aika kuitenkin juoksee hurjaa vauhtia, ja tällä hetkellä ainoa selvä asia on, että ei kouluun takaisin. Tai ei ainakaan samaan kouluun mistä lähdin. Varmaankaan. Ehkä.

[Etsin myös kesätöitä. Kuka ottaa minut heinäkuun puolesta välistä ja ilman mahdollisuutta haastatteluun? Tarjouksia ja ehdotuksia otetaan vastaan, kiitoksia kaikille etukäteen!:) En ole turhan kranttu, ja sen mitä en osaa, opetellaan]

Tällä hetkellä tulevaisuuden haaveammattini on yksisarvinen. Työtilanne saattaa olla toistaiseksi heikohko, mutta eikös kovalla työllä ole mahdollista saavuttaa ihan mitä tahansa? Tähän uskoon meitä ainakin kasvatetaan, ehkä tiedostaen ettei kukaan koskaan ole kuitenkaan valmis tekemään niin kovasti töitä. Ja jos onkin, niin ainahan voi väittää että pitäisi tehdä vielä kovemmin.

Muutoksen matka on kuitenkin alkanut. Reach for your dreams ja sitä rataa. Vaihe yksi: unicorn-uskottava väritys, done.

Soldes!

Tänään alkoi mun lempivuodenaika, eli alet, eli soldes. (Kyllä, tämä on vuodenaika, ihan niinkuin joulukin.) Ranskassa tammialet alkaa aina ensimmäisen uudenvuodenjälkeisen työviikon keskiviikkona. Se on tänään. Ihan mahaa kutkuttaa kun on niin kivaa. Jos en olisi töissä, olisin nytkin New Lookissa silittelemässä ja sovittelemassa kenkiä. Mutta koska keskiviikko on lasten vapaapäivä, kuluttanen tämänkin mainion shoppailuajan leikkien barbeilla. (Ketä mä huijaan: koneellahan mä istun kun pirpanat kattoo leffaa.)

Rahaahan muuten ei ole yhtään tuhlattavaksi näin joulun ja loman jälkeen, mutta en anna sen vähentää innostusta.

Nanny in heels

Valitin aiemmin kuinka huonosti tuli valittua kenkiä matkaan, ja jatkan edelleen tällä kenkälinjalla.

Olen aina nauranut ihmisille, jotka väittävät, etteivät tule luopumaan korkokengistään tai mekoistaan vaikka saisivat lapsia. Oman kokemukseni mukaan näitä korkokenkä-äitejä ei tosielämässä leikkipuistoissa näy. Itse työskentelen tosiaan au pairina, ja kun hoidettavana on 5, 8 ja 11 -vuotiaat tytöt, on leikkikenttä hiekkakakkuineen sekä liukumäkineen aika suuri osa arki(työ)päivää.

Siksipä olenkin (jälleen kerran) saanut naureskella itselleni, kun olen löytänyt itseni hiekkalaatikon reunalta puukorkoisissa nilkkureissa -ja mekossa.

Mekko Vero Moda // Kengät Sixtyseven// Mustat sukkahousut ja lusikkakaulakoru ikivanhoja

Mekko on itselleni muutenkin erittäin epätavallinen vaate, mutta hoidettavat tytöt käyttävät lähes aina mekkoja, ja täällä kuumassa kaupunkiympäristössä mekko on tuntunut yllättävän kätevältä heittää päälle. Ja, koska mitään fiksuja kenkiä ei ole ollut vielä aikaa ostaa, niin jalkaani olen mekkojen kanssa aina sitten sujauttanut Sixtysevenin korolliset nahkanilkkurit.

Kuva ei -valitettavasti- ole lavastettu.

Koettelemus

Minulla on ollut tapana -lakostani huolimatta- käydä pyörimässä kaupoissa, lähinnä hakemassa ideoita ja ihailemassa vaatteita. Alussa koin sydäntä riipivää tuskaa jokaisen ihanan rytkyn kohdalla, mutta pikkuhiljaa on ruvennut helpottamaan. Olen alkanut hyväksyä tilanteeni. Sekin auttanee, että olen lopettanut vaatteiden sovittelun. Vaikkakin, joskus on ollut hyvä sovittaa jotain himoitsemaansa vaatetta ja huomata ettei se olisi edes sopinut minulle.

Luulin tosiaan pahimman olevan jo takana, ja kerkesin tänään pienesti tuntea jo ylpeyttä siitä kuinka suhtvaivattomasti tähän hyväksynnän tilaan olin päässyt. Tämän kunniaksi päätin pyörähtää H&M:llä katselemassa kevätvaatteita, mikä osoittautui ISOKSI virheeksi.

Miksi, oi MIKSI hemarilla pitää olla alet??

Ja miksi minun oli pakko kiusata itseäni käymällä kaikki ale-rekit läpi? Olisin löytänyt kassikaupalla ihanaa ostettavaa. Kaikkein pahinta oli, että lastenosastolla oli kauan himoitsemani metallimaalattu neulepaita. 

Kympillä.

Minun koossani.

Ja monessa eri värissä. 

Romahdin täysin.

Hetken jo harkitsin ihan tosissani huijaamista, mutta kun olen täälläkin jo kirjoittanut ettei minulla kyseistä vaatekappaletta ole, niin kaikki kaverini tietävät sen. Olisin paljastunut siis samantien, ja lisäksi en varmaan olisi saanut edes nautittua siitä koska olisin ollut itseeni niin pettynyt.

Keräsin vaatteita jotka olisin halunnut lunastaa., ja menin niiden kanssa sovituskoppiin. Siellä istuin hetken niitä katselemassa ja nyyhkyttelemässä. Sitten kokosin itseni, surumielisenä hyvästelin kangaspalat jotka eivät tulisi koskaan pääsemään päälleni, ja vein kaikki takaisin.

Olin selvinnyt pahimmasta koettelemuksestani tähän asti, mutta en tuntenut yhtään ylpeyttä tai iloa. Päinvastoin. Lohdutukseksi oli sitten pakko ostaa pari pakettia tekoripsiä (3paria/paketti, euron satsi), ja sormikkaat. Ne olivat kylläkin aika rumat, mutta olen ihan mahdoton hanskojen kanssa. Hävitän syksyisin aina kolmisen paria, kunnes kyllästyn ja kuljen lopputalven sitten ilman lapasia. Niinpä jos jostain halvalla löydän niin ostan, ulkonäöstä kummemmin välittämättä.

Salashoppailua

Hirmupakkasten laannuttua ei pahempia vaatekriisejä ole tullut. Eikä kyllä ihmekään, arkena kun olen suunnilleen 90% ajasta lähinnä kollareissa ja poikaystävän hupparissa. En jostain syystä jaksa lainkaan Jyväskylässä ollessani panostaa pukeutumiseen, farkut tulee vedettyä jalkaan ehkä kerran viikossa.
 Olin myös joulukuussa ennakoiva ja shoppailin tilit tyhjiksi, näinollen kaapissani kyllä riittää vielä käyttämättömiä vaatteita sekä lukuisia uusia yhdistelmämahdollisuuksia.

Osteluhimo on kuitenkin valitettavasti jokseenkin pysynyt. En ostele vaatteita, mutta niiden sijaan koruja, meikkejä, laukkuja ja lahjoja tulee heitettyä ostoskoriin huolettomammin kuin ennen. Erityisesti muille ostaminen on hyvä keino välttää huonoa omaatuntoa, luopumatta silti pikanautinnon aiheuttamasta euforiasta. Poikaystävä ja sisarukset ovatkin näinollen saaneet kaikki kevään lahjat jo etukäteen.

Projektissani on tavoitteena pyrkiä vähentämään kaiken tavaran haalimista, ja vaikka ehdottomassa kiellossa ovat ainoastaan vaatteet, niin muidenkin asioiden ostamisesta tulee usein huono omatunto. Tästä on seurausta itselleni melkoisen uusi ilmiö, salashoppailu. Ihminen on itse itsensä pahin tuomitsija, ja eniten ehkä yritänkin huijata itseäni, kuten alla kuvaamistani ostosreissun vaiheista voi päätellä:

 Käyn kaupoilla kuin muka ohimennen, vaikka todellisuudessa lähtisin liikenteeseen aiemmin ihan vain pyöriäkseni kaupungilla.

 Ostettuani jotain, tunkaisen sen laukkuun, en kanna kaupan pussia näkösällä. En myöskään kerro kellekään ostoksestani, periaatteella "kun sitä ei sano ääneen se ei koskaan tapahtunutkaan."

 Kotona usein piilotan uuden esineen kaltaistensa joukkoon, ja pyrin olemaan käyttämättä sitä lähipäivinä. Näinollen, seuraavalla kerralla tavaran huomatessani, se ei enää (muka) olekaan niin kovin uusi.

 Jos joku sattuukin huomaaman uuden asusteen tai muuten kehaisemaan, niin kuvioon luonnollisesti kuuluu vähättely ja mahdollisimman nopea aiheen vaihto.

 Ja pam, tunnontuskista on päästy!

Noh, oikeastihan asia ei noin yksinkertaisesti toimi, vaan tiedostaessani salailutaipumukseni koen huonoa omaatuntoa itse ostamisen lisäksi myös sen peittelystä. Pikkuhiljaa tällä on vaikutusta myös päätöksiini kaupassa: aiemmin olen vain halunnut mahdollisimman äkkiä ostoksineni ulos etten tulisi katumapäälle, mutta yhä useammin hypistelen ja harkitsen, jättäen tavarat usein kauppaan. Koetan malttaa nukkua yön yli, ja jos vielä huomennakin ostohalu objektia kohtaan on yhtä suuri, palaan sen hakemaan.
Aika harvoin kuitenkaan muistan.

Missä mun toppahaalari??

Nyt on ulkona alkanut pikkuhiljaa olla kylmä. Joinain päivinä jopa KYLMÄ.
En kuitenkaan aio siitä valittaa, tykkään nimittäin pakkasista. On ihanaa kun ripset huurtuvat kävelyllä ja kylmä nipistelee poskia tai nenänpäätä.

Mutta vaatepolitiikka näillä keleillä on se, joka minua mietityttää. Mitä ihmettä laittaa päälle kun mittarissa on miinuksia lähemmäs 20, ja kylmyys puskee takin reunan alta reisiin? Kuka muistaa, mitä pidettiin ennen kuin legginsit ja pillifarkut tunkivat kaappiin? Itse en ainakaan taida omistaa yksiäkään aitoja housuja joiden alle mahtuisi jokin välikerros. Tai jos tämmöiset olisikin, niin saappaisiin ei mahdu muutakuin ihan kapeita lahkeita. Miten on mahdollista, etten omista myöskään ainoatakaan paria varrettomia talvikenkiä?

Joka talvi huomaan palaavani näiden samojen kysymysten äärelle, ihmettelemään kuinka olen edelliset vuodet täällä arktisissa oloissa pärjännyt. Enkä koskaan kykene muistamaan, millaisissa alaosissa olen aiemmin kulkenut.

Nyt toistaiseksi olen ratkaissut ongelman laittamalla kahdet legginsit päällekkäin. Ehkäpä ennen ensi vuoden pakkasia saan ostaa housut joissa tarkenee, tai vaihtoehtoisesti vähän järkevämmät kengät.
Tai sitten toivon että me kylmän Suomen kansalaiset tulemme vihdoin järkiimme ja alamme käyttää lapsilla niin käteviksi todettuja toppahaalareita näin aikuisemmallakin iällä. Voisihan muoti joskus olla myös mukavaa ja käytännöllistä! Vanhempieni varastoista löytyisi varmasti jokin ihana neonvärinen kokopuku mallia kasari...

Voipikin olla että tähän suuntaan ollaankin jo menossa, onhan meillä jo OnePiecen ihanat jumpsuitit. Seuraava malli tältä Norjalaiselta firmalta voisi olla semmoinen talviulkoiluversio, kiitos.


OnePiecen Marius navy/white/red Jump in puku
http://onepiece.com/fi/shop/product/view:TR10007

Vaikeita aikoja

Yleisesti ottaen on ostottomuus mennyt, noh, ihan kohtalaisen hyvin. Kun pitää elämän kiireisenä ja itsensä poissa kauppojen suunnalta, ei kieltoa kerkeä ajatellakaan. Teoriassa ainakaan.
Vaikeuksia tulee, kun joutuu asioimaan keskustassa. Tai kun päivä on ollut todella huono, ja kaipaisi pientä piristystä. Näiden kahden yhdistelmä oli koitua kohtalokseni eräänä keskiviikkona.

  Oli päivä, kun mikään ei mennyt lähellekkään niinkuin olin suunnitellut. Aamusta asti sain  rampata ympäriinsä unohtuneiden tavaroiden perässä, ja eksyin asuinkaupungissani etsiessäni kirjastoa. Lumisateen kastelemana ja auttamattomasti kaikkialta myöhässä päätin oikaista kauppakeskuksen läpi. Välittömästi hitaasti aukeavista liukuovista astuttuani kuulin niiden huudon. Kauppoje ALE-kyltit viittoilivat minulle ja -70% -ilmoitukset suorastaan kirkuivat nimeäni. Olin ennakoinut ja kiertänyt tehokkasti alennusmyynnit jo ennen lakkoni alkamista, mutta tietenkään en voinut vastustaa kiusausta, vaan päätin ihan vain poiketa katselemassa.

 Itsekkin jälkikäteen ihmettelen tätä itsekidutuksen hetkeä.

  Pyörin siis vaateliikkeissä, hipelöimässä kangaspaloja jotka eivät koskaan tulisi olemaan osa kaappini sisältöä ja harmittelin tätä kurjaa kohtaloa. (Sekä omaani että vaateraukkojen.) Sen verran osasin sentään käyttää järkeäni että pysyin poissa lempikaupoistani, sellaisista joista aina varmuudella jotain löytyisi.
Houkutus oli kuitenkin ovela ja iski odottamattomalta suunnalta. Olen hieman harakka, ja siis kaiken kiiltävän perään. Viime sesongin vaatteista minua jäivätkin harmittamaan metallinvärisiksi maalatut neuleet. Ja kun kyseinen paita pomppasi eteeni alennettuun hintaan, tiesin välittömästi että itsehillintäni olisi mennyttä.
En kuitenkaan ostanut itse paitaa, vaan lievittääkseni tämän vaatteen ostamatta jättämisen aiheuttamaa ahdistusta ostin Gina Tricotilta sormuksen (okei, kaksi), ja Yves Rocherilta ihanan vihreä-kultaisen rajauskynän sekä käsirasvan. Pitäähän näillä keleillä olla joka laukussa käsirasva, jotta sellainen on aina käsillä  kun kädet kuivuvat. Huulirasvoihin toimii sama periaate. Muita ostoksia en pysty järkevästi perustelemaan.

 Tästä koetuksesta selvisin kuitenkin jotenkuten lähes kunnialla, vaikka hieman ostoksistani huonoa omaatuntoa koinkin. Mutta mitenhän käy yksinäisinä iltoina, kun stressi pitää unen  poissa pitkälle yöhön ja H&M:n netissä on &Sqin farkut (joustavasta denimistä!!) vain 9,95?

  Kuten kaikistaa riippuvuuksissa eroon pyristeltäessä, tässäkin tapauksessa on tärkeää että lopullinen päämäärä voittaisi hetkellisen mielihyvän tunteen. Jotta oikeasti jaksaisin olla ostamatta ainoatakaan vaatetta, vastustaa sitä lyhyttä ekstaattista hetkeä jonka shoppaaminen saa aikaan, tarvitsen suuremman motivaattorin. Syyksi itselleni ei nimittäin riitä pelkästään kieltäytymiseen pystyminen. Tarvitsen jotain enemmän.

 Mutta kuten Elina Tanskanen kirjoitti Trendissä (10/2011) niin "syyllisyys on kuin kuume, joka kertoo, että jossain on tulehdus." Ja niin pitkään kun kynsilakankin ostaminen saa syyllisyyden leiskumaan, lienen edelleen oikeilla jäljillä tehtävääni ajatellen.