Mitämiksimiten: Hostperhe

Paljon on tullut nyt viimeaikoina kysymyksiä kaikenmoisia, ihanaa! Saa vapaasti kysellä ja ihmetellä, vastaan kyllä, vaikkakin ehkä vähän hitaanpuoleisesti. Teen nyt myös pari tämmöistä postausta missä koetan vastata useimpiin kyssäreihin. Toivottavasti auttaa muita jotka harkitsevat au pairiksi lähtemistä, tai avaa ehkämahdollisesti jollekin kauemmin minun seikkailuja seuranneelle epäselväksi jääneitä asioita.

Ensinnäkin, tästä minun hostperheestäni pikkufaktoja. Kaitsettavana minulla on tosiaan kolme suomalaisranskalaista neitokaista, tällä hetkellä 6, 9 ja 12-vuotiaat. Lapset ovat täysin kaksikielisiä: äitinsä ja minun kanssa he puhuvat suomea; koulussa, keskekenään sekä isänsä kanssa ranskaa. Joten olen saanut höpötellä typsyköiden kanssa ihan äidinkielelläni.

Suomenkielisessä perheessä on puolensa ja puolensa. Työni on varmasti helpompaa kun pystyn kunnolla ilmaisemaan mitä lapsilta haluan, perustelemaan ja järkeilemään heille näitä vaatimuksia. Luulen myös, ettei suhteemme olisi yhtä läheinen, jos joituisin puhumaan itselleni vierasta kieltä. Puoliksi suomalaiseen perheeseen oli myös hyvin helppo sujahtaa mukaan, kun edes osa tavoista ja "kotikulttuurista" on itselle tuttua. Kulttuurishokkia tämä helpottaa hurjasti, ja koti-ikävälle tekee hyvää kun saa puhua äidinkieltään. No huonona puolena on sitten se, että kielitaito ei "automaattisesti" kehity. Mutta olen huomennut, että ei se kielen oppiminen ole täysin ranskalaisissakaan perheissä itsestäänselvyys.

Hostperheeni taisin löytää ihan googlettamalla "au pairiksi Pariisiin", tai jotain vastaavaa. En edes etsinyt au pair-worldista (mikä tuntuu olevan hyvin suosittu) tai harkinnutkaan mitään agencya.

Itselläni kävi ilmeisesti tuuri, koska oma hostperheeni on ollut aivan mahtava. Meillä hostäidin kanssa on alusta asti klikannut tosi hyvin, eikä minkäänlaisia konflikteja ole syntynyt koko puolentoista vuoden aikana. Tiedän nimittäin surullisen monia, keillä ei ole kemiat kohdanneet hostperheensä kanssa, ja kokemuksesta on jäänyt molemmille paha maku suuhun, usein au pair-vuosi on jäänyt keskenkin.

Vasta nyt, näin pitkän ajan jälkeen, alkaa vähän jotkut pikkujutut ärsyttää. Mutta, niinhän se on aina, kun kauan viettää tehden samaa tai samojen ihmisten kanssa. Ja nämä ovat oikeasti tosi pikkuisia asioita! Asiaan luultavasti vaikuttaa myös, etten asu perheen luona. Tällöin voi työn pitää "vain" työnä jos siltä tuntuu.

A perfect day

 Joskus, aina välillä, joku päivä on vain ihan täydellinen.

Minulla oli toissa viikolla yksi tällainen.

Aamulla heräsin aikaiseen (okei, minun aikataulullani aikaiseen), söin rauhassa aamupalan, laittaiduin kuunnellen hyvää musiikkia ja nautiskellen Dunkin Donutsin french vanilla -kahvista, nam. Menin uuden kamulini kanssa ensin Les Maraisiin shoppailemaan (hänelle metsästimme korkkareita ja minulle asua siskon rippijuhliin), ja kun olimme löytäneet haluamamme, käpsyttelimme Seinen vartta lounaspanineille st. Micheliin.

Oli aurinkoinen päivä ja Pariisi oli huumaavan kaunis. Tekee välillä hyvää hengailla vasta tänne muuttaneiden kanssa, asiat näkee taas uusin silmin ja herää aina hetkittäin muistamaan, kuinka mielettömän upeassa kaupungissa saa elää.

Paniinikojun nainen oli aivan ihana, hän sääti sataa tilausta yhtä aikaa jo unohteli jatkuvaan mitä oli kellekkin, mutta kukaan ei hermostunut koska nainen oli itse niin puuhakas ja hyväntuulinen, sekä tietenkin äärettömän kohtelias kaikille. Ennen kuin kerkesin edes tilata hän kovaan ääneen ihasteli kuinka ihastuttavan kaunis minä tänään olin, mistä luonnollisesti tulee aina hyvä mieli. Saattoi olla että posket kyllä punoittivat takin kanssa kilpaa kun koko takanamme oleva ihmisjoukkio (mikä siis ajoi "jonon" virkaa) kääntyi hymyillen katsomaan minua. Ja siinä sitten piti murteellisella ranskallani kertoa tälle vielä voimakkaamman aksentin omaavalle panininaiselle millä täytteillä leipäni haluaisin.

Pieni kohtaaminen, joka kuitenkin edelleen hymyilyttää. Ja kun panini juomineen on vain 3e, ei itketänyt pikniklounaan hintakaan.

Mekko joskus femmalla Hemarin alesta, samoin laukku, kengät vitosella katukojusta,  hattu ja jakku euron löytöjä Free'P'Starista.

Iltapäivällä kahvittelin yhden lähimmän ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet aivan liian pitkään aikaan, ja oli ihan pakahduttavan ihanaa jakaa kuulumisia! Tajusin, että vaikka olen huikean innoissani kaikista uusista kamuleistani, on se kuitenkin aivan erilaista olla jonkun kanssa, kenet oikeasti tuntee: niin rentoa ja helppoa, voi olla täysin aidosti oma itsensä eikä asioita tarvitse selitellä.

Työpäivä taas oli melkoisen kaaokseinen! Lapsilla oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä aktiviteetteja torstai-iltapäivänä, ja tottakai piti hieman eksyä etsiessämme oikeaa paikkaa. Olimme myöhässä, eikä ollut ihan oikeita varusteitakaan messissä. Tarkasta suunnittelusta huolimatta olimme myös vähänniinkuin unohtaneet yhden lapsen, ja sitten hän kotoa soitteli että missäs kaikki ovat. Minulla loppui puhelimesta akku, ja hostisä neuvoi bussipysäkin väärin, joten takaisintulokin oli pientä harhailua.

Illallinen oli ihan aikataulusta myöhässä, ruoka paloi kun kaikki omissa kiireissään olettivat jonkun muun sen hoitavan, lasten läksyt olivat tekemättä ja hostmama oli ollut vanhempainillassa tuntia liian aikaisin.

Mutta kun kaikki vihdoin istahdimme illallispöytään, avattiin pullo viiniä ja naurettiin vain koko päivälle. Syötiin palanutta pizzaa ja jaettiin kommelluksia, kaikki olivat loppujen lopuksi hyvin väsyneitä mutta silti niin kovin onnellisia.

Itselläni kupli vielä mahassa jännitys tulevasta Suomi-viikonlopusta ja rinnassa läkehti lämpö kaikesta ihanasta mitä päivä oli pitänyt sisällään. Tuollaisina hetkinä sitä katsoo ympärilleen ja osaa kerrankin olla ylpeä kaikista valinnoista mitä on elämässään tehnyt. Tuntee, että jopa kaikki [lukuisat] virheet oli tarkoitettu tapahtuvaksi, koska kaikki aiemmat tienhaarat ovat johtaneet sinut juuri tähän hetkeen, tehneet juuri sen ihmisen joka olet, ja opettaneet sinua arvostamaan sitä, mitä nyt on.

Ei osaa harmitella mitään, koska päivä -olisi se ollut ihan minkä muun lainen tahansa- ei olisi mitenkään voinut olla yhtään parempi kuin se oli.

Lisäaikaa Pariisille

Pariisiaikaa olisi jäljellä hieman alle kuukausi. Mutta eipä sitä tule Suomessa kauaa vanhennuttua: palaan tänne jo reippa kuukauden finskailun jälkeen. Itseasiassa, eilen oli tasan 2 kuukautta siihen, että raahaan taas matkalaukkuni 7 kerrosta pieneen Pariisikämppääni.

Olen rakastunut Pariisiin. Täällä tuntuu ensimmäistä kertaa kodilta, siltä että kuuluu. Nyt on loksahtanut johonkin koloon. Kauanhan siinä kesti, että tänne kotiutui, mutta yhtäkkiä sitten huomasikin, että täällähän on ihan oikea elämä. Tuntee paikkoja, ihmisiä, tapoja. Tietää mistä lähteä hakemaan halpaa hiuslakkaa, mikä alle kahden euron viini on ihan juotavaa ja osaa neuvoa tietä. Matkalla lähikauppaan tulee tuttuja vastaan. Parasta oli, kun yksi päivä kävelin töistä kotiin, ja seitsämän minuutin matkaan meni joku päälle parikymmentä, kun tuli niin paljon vastaan ihmisiä keiden kanssa piti jäädä jutskailemaan. Miljoonakaupunki on ihanasti pienentynyt hallittavaksi kokonaisuudeksi, selviytyminen on vaivihkaisesti muuttunut elämiseksi.

Tuntuisi tyhmältä taas irrottautua, ja aloittaa kaiken rakentaminen alusta. Siksipä jäänkin tänne, ainakin jouluun asti. Jatkan samaan perheen kanssa, mikä on aivan maailman parasta: olen kiintynyt heihin kovin, tuo joukko on minun tukeni ja turvani täällä, vaikkeivat omaa merkitystään ehkä tiedäkään. Kun asiat toimii ja kaikki ovat tyytyväisiä, niin lienee joka osapuolelle helpotus jatkaa opitulla tavalla vielä hetki.

Yksi syy jäämiselle on myös se, etten tiedä, mitä muutakaan tekisin. Kevät herätti minussa ensimmäistä kertaa elämässä pienen opiskelumotivaation, mutta se lienee vielä vähän liian pieni jotta jaksaisin palata yliopiston penkkejä kuluttamaan. Kaipaan vielä vähän seikkailua, siipien kokeilua, mokailua ja kokemuksia, jotta jaksan sitten rauhoittua ja asettua jonnekkin: en halua käyttää toista vuotta istuen luennoilla haaveilemassa siitä jostain muusta, vihreämmästä ruohosta joka jossakin odottaa.

Näitä maisemia saa palata katselemaan, ihanaa <3

Hölöpötystä

Ei ole tullut pitkään aikaan tänne kirjoitettua mitään "oikeaa". (Mikä oikeastaan on oikeaa? Eikös jokainen bloggaaja saa blogissaan höpöttää ihan just sitä liibalaabaa mitä haluaa, vaikka menisikin vähän vierestä mistä blogissa yleensä puhutaan?). Nyt, tässä sängyn pohjalla maatessani ja niistäessäni kenkälaatikkoasuntoani täyteen pieniä nenäliinatuppoja, ajattelin, että voisin vihdoin kirjoittaa jotain fiksua. Kunnes tajusin, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa.

Elämässä ei ole tapahtunut mullistuksia. Arkea ei täällä ole, koska arki on kuin lomaa, ja ainoa rutiini on se muutama tunti duunia päivässä. Ja senkin viikottainen määrä ja ajankohta vaihtelee suhteellisen paljon. Jokainen päivä on erilaisuudessaan samanlainen, mikä on yhtäaikaa niin ihanaa ja rankkaa, vapauttavaa mutta kuluttavaa. Se saa viikot kulumaan hitaasti, mutta tekee vaikeaksi löytää aikaa asioille, jotka pitäisi hoitaa.

Täällä on rampannut vierasta vaika ketä. Ihanaa <3 Ja taas: tämäkin ihan kamalan rankkaa. Ei pääse elämään sitä rutiinitonta arkeaan, joutuu vähän enemmän tsemppaamaan koko ajan. Ja tietenkin, jos joku on täällä kylässä, häviää oma aika. Melkein kaksi viikkoa oli niin, etten pystynyt työmatkojen lisäksi osoittamaan hetkeäkään, kun olisin ollut yksin. Kuinka mahtavaa, että on aina joku, kenen kanssa ajatuksia jakaa. Ja kuinka ahdistavaa, kun ei pääse hetkeksikään pysähtymään ja vain olemaan, antamaan pohdinnoille tilaa sekä itsellensä aikaa tylsistyä.

Täällä oli pieni putkitukos, minkä ansiosta asuntoon tunki vettä enkä päässyt kahteen päivään kotona suihkuun. Ja kone tosiaan hajosi. Tai sen laturi. Myös kännykän laturin johto vetelee viimeisiään. Uutta en osta ennen kuin on ihan pakko. Tekniikka on siis selkeästi liittoutunut minua vastaan, näistä syistä ei ole myöskään mitään kuvia mitä voisin tänne heittää.

Mutta ostin kahvinkeittimen. Ja sain Dunkin Donutsin makukahveja neljä pakettia. Siinä minun viikkoni kohokohta.

Maailman paras syndeviikko

Minulla on ollut vähän suhtautumisonkelmia synttäreiden suhteen, on ollut synttäriahdistuksia, -pettymyksiä ja totaalikieltäytymisiä. Tänä vuonna kuitenkin oikein odotin synttäreitäni, ja niitä fiilisteltiinkin koko viikko! Sain viettää ihan huikeanmahtavan 7 päivää vielä huikeampien ihmisten kanssa. Vieläkin hymyilyttää kun miettii. Siksi tässä postauksessa on luvassa paljon huonolaatuisia iLuuri kuvia ja vieläkin enemmän hehkutusta sekä rakkautta.

Maanantai ja tiistai suunniteltiin ja fiilisteltiin tulevia pippaloita, mietittiin vaatteita, värjättiin tukka ja tehtiin illan sotasuunnitelma.

Keskiviikkona sitten pidetiin juhlat! Ihanaa, että ensimmäistä kertaa elämässäni on sellainen kaveripiiri, että pystyin kutsumaan kaikki. Aiemmin kun on ollut koulukaverit, tanssikaverit, lapsuuskaverit  ymsyms, joita on vähän vaikea sekoittaa keskenään.

Suomityttöjen kanssa olimme ensin minun luonani, ja sain kaikilta aivan ihania lahjoja! En oikeastaan koskaan ole saanut lahjoja kavereilta, olin ihan tosi liikuttunut! Mulla on kyllä täällä aivan parhaita ihmisiä ympärilläni, oon hurjan onnekas <3

Synttärimekko päällä, bikerbootsit jalassa ja joukko rakkaita mukana kierrettiin meidän kantabaareja. Tanssittiin, naurettiin ja juteltiin, puhallettiin saippuakuplia ihmisten päälle ja pakotettiin kaikkia syömään synttärikakkua. Ihana ilta siis.

Torstaina sai Pariisi vieraakseen ihanaisen Pinjan seurueineen. En tuntenut neitiä ennestään, mutta olin lupautunut antamaan vinkkejä miten tästä kaupungista ehkä saisi vähän enemmän irti. Vietin illan siis viinitellen aidosti ihanien ja kauniiden ihmisten seurassa. Mahtavuutta. Voisi 22:sen elinvuotensa aloittaa huonomminkin kuin Montmartessa viinilasi kädessä, uusien tuttavuuksien kanssa nauraen.

Perjantai olikin sitten oikea synttäripäiväni. 21 vuotta, a-pu-va. Se kuulostaa jo melkein aikuiselta.
Päivä oli huikea: olin synttärivaatteissa, ja oli kiva kun kaikki kehuivat kuinka nättinä olin. Eivätkä vaan siis tutut, vaan myäs aupan myyjä ja lasten koulun ovi-ihminen. Minulle laulettiin salilla, ja sain tavallistakin enemmän poskisuudelmia.

Hame oli Stradivariuksen alesta (joku 7e?), toppi ja koru henkkamaukkaa, takki ja hattu euron vintagelöytöjä.

Hostperheeni taas oli oikein ihanasti huomioinut minua: tytöt tekivät minulle kakun (okei, autoin: tein pohjan itse), ja kokoperhe tuli ennen dinneraikaa kotiin. Minun ei tavinnut kokata vaan hostmama oli tilannut ruokaa, ja sainpa tanssi-/teatterilippujen lisäksi 21 vaaleanpunaista ruusua ja maailman suloisimman kortin. Kunniakseni avattiin pullo shampanjaa (huomhuom: ei kuoharia!), minulle laulettiin, ja kakussa oli ihan oikeasti 21 kynttilää! Olin ihan otettu ja liikuttunut kaikesta vaivasta ja huomiosta.

Lauantain ja sunnuntain vietin Amsterdamissa, tästä kerron lisää sitten ihan omassa postauksessa.

Kaikin puolin koko viime viikko oli siis aivan superhyperihana, kiitos kaikille ketkä olivat tavalla tai toisella osallisena tai muistivat minua vanhenemispäivänäni. Hirveesti rakastan kun oon saanu niin monta ihanaa tuttua, kaveria ja ystävää elämääni. Aivan parhautta olette kaikki .

Big bisous!

Tottumaton kesäeläin

Kesä käväisi täällä kylässä. Sunnuntaina lämpötila kipusi +25 celsiuksen tietämille, ja suomalaistytön mielestähän se oli jo ihan helle! Enkä kyllä ollut ainoa auringosta nauttija, vaan puistot täyttyivät pikniköivistä ja pelailevista porukoista.

Näytin hattarahiuksineni ja lappuhaalareineni ihan viisivuotiaalta.

Eräs ranskalainen ystävämme oli kutsunut meidät piknikille kavereidensa kanssa, ja huh millainen piknikki se olikin! Ihmiset olivat leiponeet, oli itsetehtyä leipää, crepsejä, paria erilaista pizzaa sekä persikkatorttua, ja leipomusten lisäksi esimerkiksi salaatteja ja riisi-papu-maissi -juttua. Puhumattakaan kaikista "normaaleista" piknikeväistä: viltillä oli levitettynä monenlaisia sipsejä, nameja ja muita naposteltavia. Niin ja tietenkin kun ranskassa ollaan, kuului kuvaan myös patonkia, valikoima juustoja ja pari pulloa rose-viiniä.

Ystäväni kanssa katsoimme kattausta monttu auki. Meitä ihan nolotti, kun emme olleet tajunneet tuoda mitään. Mutta ei kukaan tuntunut siitä edes välittävän, vaan meille ladottiin heti lautaselliset ruokaa. Olisin halunnut ottaa piknikistämme kuvan, mutta en kehdannut ruveta tuntemattomia ihmisiä kuvailemaan, joten joudutte tyytymään mielikuviin.

Champ de Marsilla riitti populaa. Ihmisiä oli piknikillä, nuoria juomassa, mutta paljon myös kaikki pelasivat kaikkea: korista, jalista, ultimatea, petankia, mölkkyä(?).....

Jossain vaiheessa porukkamme ohi käveli kaksi nuorta miestä kantaen muovipussissa paria (halpaa)viinipulloa ja kainalossaan patonkia. Ystäväni kuiskasi, että tuossa olisi enemmän semmoinen meidän tyylinen piknik! Haha, niinpä.

Valitettavasti jouduin hiihtelemään töihin illaksi, tosin lastenkin kanssa oli hurjan mukavaa: olimme ulkona, söimme, leikimme ja puhuimme maailman orvoista sekä vähäosaisista, hyväntekeväisyystyön periaatteista, köyhyydestä ja adoptiosta. Aika mukavia aiheita keskustella 5, 9 ja 11 vuotiaiden kanssa, suosittelen koklaamaan!

Tässä siis duunissa. Sukkahousut oli pakko heivata kun
oli niin kauhean kuuma muutenkin.

Ja mitäs siitä sitten seurasikaan, kun valkoistakin valkoisempi suomalainen hengaa koko päivän suorassa auringossa? No se että illan väri oli sitten pinkki, muuallakin kun tukassa!

Angry Birdsit bailaa

Lauantaina juhlistettiin sitä, kun Tytöstä 8v tuli Tyttö 9v! Bileet oli teemalla Ängriböörds, ja tehtiin kaikkea mukavaa: koristeltiin pop- sekä cupcakeseja, oli aarteen-etsintää, kasvomaalausta, hiusglitteriä, tähtisädetikkuja, teeman mukaisia tatuointeja ja (mun lemppari!) kumiankkojen ongintaa!

En löytänyt mitään angry birds-asua tai vaatetta, joten tyydyin paljettimekkoon ja mustaan bleiseriin. Alimmassa kuvassa oma vihainen lintu imitaationi, kjiaaaaah!

Ai hitsi mä tykkään synttäreistä, ei haittaa vaikka olikin koko lauantai "töitä". Kuukausi niin olisi omatkin, mitähän kivvaa sitä keksisi...?

Maailman paras työpäivä in DISNEYLAND

Eräs sunnuntai suuntasimme koko poppoo -eli siis minä ja hostperhe- EuroDisneyhin, eli Pariisin Disneylandiin! Reissua oli odotettu kuin kuuta nousevaa (hölmö sanonta btw, mistä se tulee??), eikä tainnut tämä isoin pikkuprinsessa olla ihan vähiten innoissaan.

Lähes kaikki muut olivat jo kokeneita kävijöitä, mutta minulle tämä oli ihkaensimmäinen kerta. Luulin, että sinne nyt vähän mennään hengaamaan ja kattelemaan, mutta HAH, koko automatkan minulle selostittiin toimintamalleja ja taktiikoita. Oli fastpassia, jonoleikkejä, laitejärjestys ja aikatauluja. Olisi siinä mennyt hämilleen skarpimpikin heppu, ja skarppi ei todellakaan ole se sana jolla olisin itseäni klo 8.00 sunnuntaiaamuna kuvannut.

Jotta kaikkien lasten päivän ilo saataisiin maksimoitua, jakauduttiin niin, että yksi aikuinen per lapsi. Niin jokainen pari sai mennä yhdessä mielensä mukaan, ja jokainen lapsukainen sai olla juuri omanikäistensa laitteissa ja toiminnoissa.

Nyt päivää huippulaatuisina iLuuri kuvina:

Sumu ja hämärä klo 9.00am

Jonossa oli KYLMÄ.

Tämä ilme oli suht koko päivän

Mun tuleva viinilasisarja.

Korviaaaa on siinä monenlaista... Jos ois ollut rahaa, olisin ostanut ainakin kymmenet erilaiset minnikorvat.

The one and only Ruususen linna

Ei kannata liian kauan uinua, mä aattelin nimittäin muuttaa tonne.

Mikä Mikä  Maassa seikkailulla!

Tämän verran saattoi hahmoista nähdä.

Illan paraati on jotain, mitä ei missään nimessä halua missata.

Puisto (tai itseasiassa niitä on 2) on hurrrrjan suuri, ja nähtävää ja ihmeteltävää riittää kyllä kaikenikäisille, useammaksikin päiväksi. Tuntuu etten itse kerennyt päivässä nähdä mitään, vaikka porukkaakin oli "vain" n 30 000 sinä päivänä (sesonkina kuulemma päälle 70 000/päivä). Ja perusranskalainen meininki oli näköjään yltänyt tännekin: monet hurjemmista laitteista olivat kiinni/huollossa/rikki.... Ehkä ihan hyvä niin!

Kylmyydestä ja pikaruoasta huolimatta  päivä oli aivan ihana, heittämällä yksi parhaimmista. Olisi ollut ihanaa vielä olla niin pieni että olisi saanut pukeutuakin prinsessaksi (aikuisilta moinen hupi on ymmärrettävästi kielletty), mutta olin leikisti röyhelömekossa koko päivän. Satufiiliksestä ei olisi halunnut päästää irti, olisin voinut siltä istumalta jäädä mestaan töihin, ihan vain jotta olisin saanut nautiskella taiasta pidempään. Nyt vain säästökuurille, jotta pääsen keväällä uudestaan vielä käymään! Enskerralla mäkin olen ihan pro, ja tiedän jo, miten pitää sumplailla ja taktikoida;)

Maaren The Mouse kiittää ja kuittaa!

Mitä on suomesta ikävä?

Kaikki ulkomailla asuneet tietävät sen ikävän, mikä joitain suomalaisia asioita -ruokia, tapoja, tavaroita- kohtaan muodostuu. Itse osasin odottaa ruisleivän, lakujen ja salmiakin kaipuuta, mutta esimerkiksi suklaaikävä yllätti. Ranskasta kun saa vain pahaa suklaata, ja yhtäkkiä Fazer nousi ihan arvoon arvaamattomaan.

Edellämainittujen lisäksi suomivieraat saavat pakata tuliaisiksi myös American -dipmixiä (onko dippailu joku pohjoismaalainen juttu??) sekä purkkaa. Täällä kun purkat ovat luokkaa hubbabubba: makeita ja sisältävät järkyttävä määrä sokeria, ksylitolista ei tietoakaan!

Onnellisena dippiä!

Kaipauksen kohteiksi ovat joutuneet myös marjat (joo kai niitä puolukoita täältäkin saisi, mutta eri asia että mistä ja millä hinnalla), hirvenliha ja tiskiharjat. Jouluna oli ikävä glögiä.

Kun ihan kauhea kaupaus iskee, niin onneksi on Ikea. Sieltä löytyi mm. tiskiharja ja Daim -suklaata, puhumattakaan niistä kuuluisista lihapullista! Jos ikea olisi lähempänä, kävisin siellä varmaan joka sunnuntai, mutta parin tunnin matka karsii käynnit vain ihan pakollisiin.

Mitä teillä muilla ulkosuomalaisilla on kotimaasta ikävä? Tai mitä luulette Suomessa majailevat: mitä tulisitte kaipaamaan jos asuisitte muualla?

Karhunpoika sairastaa

Täällä tapahtuu kamalasti kaikkea, suihketta ja sähinää riittää. Vaateongelma, suomivieras(!!!<3), shoppailua ja ihania iltoja. Mutta kertoilen enemmän sitten kun vähän rauhoittuu ja on aikaa istahtaa kunnolla alas. Halusin tässä vaan äkkiä vähän hehkuttaa miten ihana minun hostfamily on!

Täällä ollaan nyt kipeänä. Ääni lähti lomailemaan ja pää on täynnä räkää. Perjantai-iltana oli töitä merkitty 8 asti, mutta kun äiti tuli töistä vaille kuusi ja huomasi kuntoni, päästi hän minut aiemmin kotia lepäämään. Mukaan annettiin hunajaa (kipeään kurkkuun), ruokaa ja pariakin erilaista lääkettä. Myös lauantain babysitting meni uudelleenharkintaan, vaikka vakuuttelin että kyllä olo on ihan ok olla duunissa.

Ei ehkä iso juttu, mutta minua tällainen huolenpito liikutti. Olen tottunut siihen, että vähän kipeänäkin mennään ja puuhataan, ja lisäksi omaan suomalaisen "en käy lääkärissä enkä syö lääkkeitä ennen kun on henki kyseessä, jos silloinkaan" -asenteen. Olen myös kuullut että  jotkut au pairit ovat joutuneet työskentelemään vaikka ovatkin olleet hyvin sairaita. Minusta sen sijaan tuntui, ettei kukaan koskaan ennen ollut välittänyt yhtä paljon siitä että olen kipeä. Lähdin siis perjantaina duunista kassi täynnä oloa (toivottavasti) helpottavia tuotteita, ajatukset täynnä hämmennystä sekä sydän täynnä iloa ja kiintymystä.

Rankka mutta palkitseva viikko

Viime viikko (oon aina vähä hidas näissä kuulumisissani:D) oli aika  tosi rankka: pienokaisin pirpana oli sairaana, mikä tarkoitti että minä olin pitkät päivät töissä. Ja koska kuumeisen lapsen kanssa ei voi minnekkään oikein lähteä, olin lukittuna neljän seinän sisään kolme kokonaista päivää. Pientä turhautumista ja mökkihöperöyttä oli havaittavissa, toisen päivän pitkinä iltapäivätunteina löysin itseni bailaamasta -yksin- Robinin tahtiin, hoilottaen samalla tottakai epävireisesti mukana. (Nolottaa myöntää että tanssin koko albumin itseasiassa kahdesti läpi.) Kolmantena päivänä neiti 8v kysyi, että "Onko sulla Maaren vielä aivot ihan tallella?"

Tilannetta en muista, mutta voin kertoa että eivät varmasti olleet.

Lisää duunia ja stressiä aiheuttivat myös perjantaiset pirskeet, (mainitsin niistä aiemminkin) joiden valmisteluissa tottakai autoin.

Mutta vaikka olin töissä lähes koko ajan ja suhteellisen uupunut muun aikaa, oli viime viikko silti ehkä paras Pariisiviikko. Tein hurjasti ja sain hurjasti aikaan, miljoonien työtuntien lisäksi treenasin paljon, ihania aamulenkkejä ja rankkoja iltasaleja, opiskelin, tapasin uusia(jeee!) sekä vanhoja kavereita, istuin kahviloissa ja kerkesin bailatakin. Tähän päälle vielä shoppailin, suunnittelin ohjelmaa ystäväni vierailulle ja ehdinpä myös nauttia Pariisin museotarjonnasta. Listasta unohtamatta, että osaan nyt ulkoa Robinin ensimmäisen levyn laulujen sanat! Saavutus sekin.

Tuo viikko tuntui ensimmäistä kertaa normaalilta elämältä. Täysin tavalliselta, rullaavalta arjelta. Ensimmäistä kertaa ei ollut ulkopuolisia fiiliksiä tai turistioloja, puhumattakaan "mitähän sitä tekisi" -ongelmista. On syntynyt rutiineja ja löytynyt ne mieluisat harrastukset, paikat ja ystävät. Vihdoinkin tekemistä on enemmän kuin aikaa -hyvällä tapaa. Nyt tuntuu että elän täällä, pelkän olemisen sijaan. Ja tämä tunne on kyllä aivan mahtava.

Sen lisäksi että itselle tulee hyvä fiilis kun on aikaansaava ja tekee paljon, niin myös perheeni on superreilu ja korvaa aina kaikki tekemäni ylityötunnit. Ja juhlista jäi "hieman" ruokaa yli (milloin juhlista ei jäisi?), joten kyllä viikko oli palkitseva muutenkin kuin vain henkisellä tasolla ;)

Ensimmäiset (ja toivottavasti viimeiset) ruokakuvat tässä blogissa! Eiollut viikonloppuna nälkä.

Työn toinen puoli

Yleensä au paurin homma on aika rentoa ja mukavaa. Sellaisina päivinä, kun työhön kuuluu hattaran (ranskaksi barbe à baba, hih) syömistä Eiffel tornin juurella, tuntuu, että tämä on maailman parhaita duuneja tässä elämäntilanteessa.

Sitten on taas niitä päiviä kun viime keskiviikko. Kahdella nuorimmalla pirpanalla ei ole tuolloin koulua, joten tulin töihin ysiksi. Asunnossa on pahaenteisen hiljaista, aivan liian hiljaista kolmen vilkkaan neidin kodiksi. Pikainen kurkistus aamupalapöytään kertoo, että yksi tytöistä oli syönyt aamupalaksi ainoastaan kaakaota, ja toisenkin murokulho oli täynnä. Huokaisin: nälkäiset lapset eivät koskaan tiedä mitään hyvää.

Ensimmäinen asia mitä matkalla yläkertaan tulee vastaan on Tyttö 8v -alasti- kantaen vedellä täytettyä kumihanskaa. Onneksi vesivahinko saatiin vältettyä kun riistin hanskan ja komensin lapsosen pukemaan päällensä.

Tyttö 5v oli sentään pukeissa, mutta vesileikkien jäljiltä ihan märkä ja tukka takussa. Ei vakavaa kuitenkaan. Viimeinen hoidettava, Neiti 11v, löytyi vielä sängystä. Kysyin, onko hän kipeä. Ei kuulemma ollut. Kysyin, onko tänään koulua. Oli kuulemma. Seuraavaksi kysyin, miksi lapsi edelleen nukkuu, jos koulu alkoi 15 minuutin päästä. Vastaus oli "hups". Kehotin sitten neitosta pikkaisen äkkiä pukemaan päällensä, kouluun olisi vielä mahdollista ehtiä kun pistäisi töpinäksi. Mutta tämä esiteini mumisi jotain ja laahusti alakertaan syömään. "En mene kouluun, on nälkä" -perustelun jälkeen tuumasin, että jättäisin tappelun ja mahdollisten seuraamusten määrittelyn äidin hommaksi.

Tässä vaiheessa olin siis ollut talossa kokonaiset 4min, ja oli jo sellainen olo että lukittaudun vessaan itkemään koko loppupäiväksi. En kuitenkaan niin tehnyt, vaan päätin, että alkuvaikeuksien jälkeen tästäkin päivästä tulisi hyvä. Ja niin sitten tulikin:)

Soldes!

Tänään alkoi mun lempivuodenaika, eli alet, eli soldes. (Kyllä, tämä on vuodenaika, ihan niinkuin joulukin.) Ranskassa tammialet alkaa aina ensimmäisen uudenvuodenjälkeisen työviikon keskiviikkona. Se on tänään. Ihan mahaa kutkuttaa kun on niin kivaa. Jos en olisi töissä, olisin nytkin New Lookissa silittelemässä ja sovittelemassa kenkiä. Mutta koska keskiviikko on lasten vapaapäivä, kuluttanen tämänkin mainion shoppailuajan leikkien barbeilla. (Ketä mä huijaan: koneellahan mä istun kun pirpanat kattoo leffaa.)

Rahaahan muuten ei ole yhtään tuhlattavaksi näin joulun ja loman jälkeen, mutta en anna sen vähentää innostusta.

Another year in Paris?

Eilen hostmamani kierrellen kysyi, että jos vaikka olisinkin perheen kanssa toisen vuoden. Aihe tuli jo toistamiseen esille viikon sisällä, pitäisikö tätä pitää merkkinä??

Oikeasti tuntui erittäin ihanalta että hän kysyi. Sydäntä lämmittävää, että he kokevat työni ja olemiseni niin hyväksi, että mielellään katselisivat liiaksi meikattua naamaani vielä toisenkin vuoden. Jes, olen onnistunut jossain.

En kuitenkaan tiedä, olisinko toista vuotta onnellinen tässä työssä. Minut on kasvatettu ja opetettu siihen, että elämässä on kiire eteenpäin, ja toinen vuosi "vain" tehden töitä Pariisissa tuntuu pysähtymiseltä. Toisaalta, jos en vielä keväälläkään tiedä mitä kohti haluan kiirehtiä, niin onko parempi palata vastentahtoisena Suomeen, aloittaa kaikki alusta uudessa kaupungissa ja opiskella jotain liibalaabaa, vai jatkaa jo rakennettua, hetkittäin epätodellistakin elämää Pariisissa?

Tulevaisuuteni suhteen olen ihan hukassa. Minun piti tulla tänne selvittämään, mitä elämältäni haluan, mutta Pariisi on pannut ajatukseni entistäkin enemmän sekaisin. Onneksi miettimisaikaa on edelleen hetki. Suomeen en tahtoisi (vielä kesällä) palata, kymmenen kuukautta maailmalla tuntuu ihan liian pieneltä ajalta. Miksei vielä voisi olla niin lapsi, että viikko oli yhtä kuin ikuisuus? On kuitenkin lohduttavaa tietää, että suhteen jatkaminen Pariisin kanssa voisi olla mahdollisuus. Että täältä ei ole pakko lähteä jossen halua.