Mitämiksimiten: Hostperhe

Paljon on tullut nyt viimeaikoina kysymyksiä kaikenmoisia, ihanaa! Saa vapaasti kysellä ja ihmetellä, vastaan kyllä, vaikkakin ehkä vähän hitaanpuoleisesti. Teen nyt myös pari tämmöistä postausta missä koetan vastata useimpiin kyssäreihin. Toivottavasti auttaa muita jotka harkitsevat au pairiksi lähtemistä, tai avaa ehkämahdollisesti jollekin kauemmin minun seikkailuja seuranneelle epäselväksi jääneitä asioita.

Ensinnäkin, tästä minun hostperheestäni pikkufaktoja. Kaitsettavana minulla on tosiaan kolme suomalaisranskalaista neitokaista, tällä hetkellä 6, 9 ja 12-vuotiaat. Lapset ovat täysin kaksikielisiä: äitinsä ja minun kanssa he puhuvat suomea; koulussa, keskekenään sekä isänsä kanssa ranskaa. Joten olen saanut höpötellä typsyköiden kanssa ihan äidinkielelläni.

Suomenkielisessä perheessä on puolensa ja puolensa. Työni on varmasti helpompaa kun pystyn kunnolla ilmaisemaan mitä lapsilta haluan, perustelemaan ja järkeilemään heille näitä vaatimuksia. Luulen myös, ettei suhteemme olisi yhtä läheinen, jos joituisin puhumaan itselleni vierasta kieltä. Puoliksi suomalaiseen perheeseen oli myös hyvin helppo sujahtaa mukaan, kun edes osa tavoista ja "kotikulttuurista" on itselle tuttua. Kulttuurishokkia tämä helpottaa hurjasti, ja koti-ikävälle tekee hyvää kun saa puhua äidinkieltään. No huonona puolena on sitten se, että kielitaito ei "automaattisesti" kehity. Mutta olen huomennut, että ei se kielen oppiminen ole täysin ranskalaisissakaan perheissä itsestäänselvyys.

Hostperheeni taisin löytää ihan googlettamalla "au pairiksi Pariisiin", tai jotain vastaavaa. En edes etsinyt au pair-worldista (mikä tuntuu olevan hyvin suosittu) tai harkinnutkaan mitään agencya.

Itselläni kävi ilmeisesti tuuri, koska oma hostperheeni on ollut aivan mahtava. Meillä hostäidin kanssa on alusta asti klikannut tosi hyvin, eikä minkäänlaisia konflikteja ole syntynyt koko puolentoista vuoden aikana. Tiedän nimittäin surullisen monia, keillä ei ole kemiat kohdanneet hostperheensä kanssa, ja kokemuksesta on jäänyt molemmille paha maku suuhun, usein au pair-vuosi on jäänyt keskenkin.

Vasta nyt, näin pitkän ajan jälkeen, alkaa vähän jotkut pikkujutut ärsyttää. Mutta, niinhän se on aina, kun kauan viettää tehden samaa tai samojen ihmisten kanssa. Ja nämä ovat oikeasti tosi pikkuisia asioita! Asiaan luultavasti vaikuttaa myös, etten asu perheen luona. Tällöin voi työn pitää "vain" työnä jos siltä tuntuu.

Ihana tylsä arki

Huuuui kun on ollut (taas!) pitkä blogitauko! Olen ollut niin hirvittävän kiireinen koko ajan. Kiireinen olemaan onnellinen. Eikä elämässä ole tuntunut tapahtuvan mitään kovin jännittävää tai glamouria, tuntuu hassulta kirjoittaa tavallisesta arjesta.

Ehkä kuitenkin pitäisi, sillä hirvittävän usein ihmiset kysyvät että "Mitä sinä siellä oikein teet?" Itse olen aina että, häh, no elän. Oleilen ihan tavallisesti. Käyn salilla, hoidan asioita, nään kavereita, olen iltapäivät töissä, nyhvään kotona. Joskus on hyviä päiviä joillein tulee tehtyä vaikka mitä, ja joskus huonompia. Niitä semmoisia kun katselee koko päivän turhia sarjoja  netistä edes keskittymättä mihinkään, ei jaksa tehdä oikeaa ruokaa vaan syö neljä kulhollista pelkkää keitettyä makaronia ja mököttää omassa ullakkoluukussaan vaikka olisi aurinkoinen ilma. Ei, en kierrä Louvrea joka päivä tai istu kahden tunnin lounaita katukahviloissa baskeri päässä. Useammin perjantai-illat kuluvat salilla tai lastenleffan parissa kuin viiniä siemaillessa tai juustoja mutustaessa. Lauantai-iltapäivisin en liihota korkokengissäni ja kellohameissani (haha, omistankohan yhtään?) taidegalleriasta toiseen, vaan pesen pyykkiä.

Pariisissakaan ei jaksa aina olla chic, useimmiten tyyli on enemmän tällainen koditon.

Monesti porukka tuntuu pettyvän kun elämäni ei täällä olekaan sen kummempaa kuin heidän elämänsä siellä Suomessa. Harmittavan usein saan kuulla että "tuotahan sinä voisit tehdä Suomessakin, miksi siis olet Pariisissa? Et ota siitä kaupungista kaikkea irti." Ärsyttää suunnattomasti kyseisten ihmisten asenne. Täytyisikö vain sen takia, että tulee jostain pikkukaupungista kuin Kuopio, elää jotenkin superhypetellen tätä suurkaupunkia? Ja mitä "kaiken irti ottaminen" oikeastaan tarkoittaa? Minun mielestäni se nimenomaan ei ole sitä, että koettaa saada koko mestan haltuun, yrittää kokea ihan kaiken mahdollisen. Eivät kaikki Kuopiolaisetkaan tunne kaikkia alueita omasta kotikaupungistaan tai ole käyneet esimerkiksi sisävesiristeilyllä.

Minun mielestäni kaiken irti ottaminen on sitä, että löytää sen oman arkensa, omat paikkansa, ihmisensä ja tapansa, ja on onnellinen. Herää (ainakin melkein) joka aamu illoiten siitä, että herää juuri siellä, juuri niihin päivän puuhiin. Ei Pariisi ole Kuopio, ei vaikka kuinka päiväohjelmani näyttäisi identtiseltä asuinpa kummassa vain. Ihmisten tuntuu joskus olevan vaikea käsittää sitä, että jokainen kaupunki hengittää omaa tahtiaan, kietoo asukkaansa siihen omaan henkeensä. Vaikka toisen maan kulttuuria tai tapoja ei täysin omakseen adoptoisikaan, niin vaikuttavat ja näkyvät ne silti elämässä ihan kaikessa. Siinä, mitä kaupassa myydään, kadunkulkijoissa, yleisessä kuhinassa.

Myönnän että olen tänä syksynä hieman kriiseillyt sen suhteen etten "tee mitään". Viikot seuraavat toisiaan samanlaisina, aina tiistaiaamuisin on se jooga yhdeksältä ja jokaisena keskiviikkona kahvittelen samaan aikaan sen saman kaverin kanssa. Mutta se on aika ihanaa. Rakastan rutiinejani, vaikka joskus takerrun niihin liikaakin. Shokkisyksyn, sähellyskevään ja superintensiivikesän jälkeen tämä kaikki rauha ja seesteisyys on tuntunut niiiin ihanalle. On tosiaan osannut arvostaa sitä, että on löytänyt päiviinsä tekemistä, josta oikeasti nauttii, ja saavuttaakin tässä samalla jotain! En myöskään enää yritä täyttää jotain tyhjiötä shoppaamalla tai bailaamalla tai roikottomalla koko ajan jotain miestä kuvioissa. Ei se tyhjiö ehkä täyttynyt ole, mutta pienentynyt, nyt kun on edes jotain tavoitteita horisontissa?

A perfect day

 Joskus, aina välillä, joku päivä on vain ihan täydellinen.

Minulla oli toissa viikolla yksi tällainen.

Aamulla heräsin aikaiseen (okei, minun aikataulullani aikaiseen), söin rauhassa aamupalan, laittaiduin kuunnellen hyvää musiikkia ja nautiskellen Dunkin Donutsin french vanilla -kahvista, nam. Menin uuden kamulini kanssa ensin Les Maraisiin shoppailemaan (hänelle metsästimme korkkareita ja minulle asua siskon rippijuhliin), ja kun olimme löytäneet haluamamme, käpsyttelimme Seinen vartta lounaspanineille st. Micheliin.

Oli aurinkoinen päivä ja Pariisi oli huumaavan kaunis. Tekee välillä hyvää hengailla vasta tänne muuttaneiden kanssa, asiat näkee taas uusin silmin ja herää aina hetkittäin muistamaan, kuinka mielettömän upeassa kaupungissa saa elää.

Paniinikojun nainen oli aivan ihana, hän sääti sataa tilausta yhtä aikaa jo unohteli jatkuvaan mitä oli kellekkin, mutta kukaan ei hermostunut koska nainen oli itse niin puuhakas ja hyväntuulinen, sekä tietenkin äärettömän kohtelias kaikille. Ennen kuin kerkesin edes tilata hän kovaan ääneen ihasteli kuinka ihastuttavan kaunis minä tänään olin, mistä luonnollisesti tulee aina hyvä mieli. Saattoi olla että posket kyllä punoittivat takin kanssa kilpaa kun koko takanamme oleva ihmisjoukkio (mikä siis ajoi "jonon" virkaa) kääntyi hymyillen katsomaan minua. Ja siinä sitten piti murteellisella ranskallani kertoa tälle vielä voimakkaamman aksentin omaavalle panininaiselle millä täytteillä leipäni haluaisin.

Pieni kohtaaminen, joka kuitenkin edelleen hymyilyttää. Ja kun panini juomineen on vain 3e, ei itketänyt pikniklounaan hintakaan.

Mekko joskus femmalla Hemarin alesta, samoin laukku, kengät vitosella katukojusta,  hattu ja jakku euron löytöjä Free'P'Starista.

Iltapäivällä kahvittelin yhden lähimmän ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet aivan liian pitkään aikaan, ja oli ihan pakahduttavan ihanaa jakaa kuulumisia! Tajusin, että vaikka olen huikean innoissani kaikista uusista kamuleistani, on se kuitenkin aivan erilaista olla jonkun kanssa, kenet oikeasti tuntee: niin rentoa ja helppoa, voi olla täysin aidosti oma itsensä eikä asioita tarvitse selitellä.

Työpäivä taas oli melkoisen kaaokseinen! Lapsilla oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä aktiviteetteja torstai-iltapäivänä, ja tottakai piti hieman eksyä etsiessämme oikeaa paikkaa. Olimme myöhässä, eikä ollut ihan oikeita varusteitakaan messissä. Tarkasta suunnittelusta huolimatta olimme myös vähänniinkuin unohtaneet yhden lapsen, ja sitten hän kotoa soitteli että missäs kaikki ovat. Minulla loppui puhelimesta akku, ja hostisä neuvoi bussipysäkin väärin, joten takaisintulokin oli pientä harhailua.

Illallinen oli ihan aikataulusta myöhässä, ruoka paloi kun kaikki omissa kiireissään olettivat jonkun muun sen hoitavan, lasten läksyt olivat tekemättä ja hostmama oli ollut vanhempainillassa tuntia liian aikaisin.

Mutta kun kaikki vihdoin istahdimme illallispöytään, avattiin pullo viiniä ja naurettiin vain koko päivälle. Syötiin palanutta pizzaa ja jaettiin kommelluksia, kaikki olivat loppujen lopuksi hyvin väsyneitä mutta silti niin kovin onnellisia.

Itselläni kupli vielä mahassa jännitys tulevasta Suomi-viikonlopusta ja rinnassa läkehti lämpö kaikesta ihanasta mitä päivä oli pitänyt sisällään. Tuollaisina hetkinä sitä katsoo ympärilleen ja osaa kerrankin olla ylpeä kaikista valinnoista mitä on elämässään tehnyt. Tuntee, että jopa kaikki [lukuisat] virheet oli tarkoitettu tapahtuvaksi, koska kaikki aiemmat tienhaarat ovat johtaneet sinut juuri tähän hetkeen, tehneet juuri sen ihmisen joka olet, ja opettaneet sinua arvostamaan sitä, mitä nyt on.

Ei osaa harmitella mitään, koska päivä -olisi se ollut ihan minkä muun lainen tahansa- ei olisi mitenkään voinut olla yhtään parempi kuin se oli.

Pakahduttavan onnellinen kesä

Nyt on palattu Pariisiin. Ja täällä on ihanaa. Mutta niin oli ihanaa Suomessakin.

Minulla oli maailman paras kesä. Olin hurjan onnellinen koko ajan, jopa silloin kun olin surullinen. Välillä pelkäsin että poksahdan, niin pakahduttavan suurilta tuntuivat kaikki tunteet.

Suomessa vietettyihin kuuteen viikkoon kuului kaikkea aivan huikeaa ja mahtavaa. Lähinnä Kuopiota ja töitä. Perhettä ja hurjasti ystäviä, kaikenmoisia vanhoja tuttuja ja kutkuttavia uusia tuttavuuksia. Rakkautta, rakkautta ja rakkautta, liian vähän uimista eikä yhtään jätskipalloa. Mutta se ei kylläkään haittaa, pitäähän jättää jotain parannettavan varaa ensi kesällekin.

Nyt kun miettii kaikkea tapahtunutta ja katselee kuvia, tuntuu uskomattomalta että kaikki mahtui vain puoleentoista kuukauteen. Koska tänään on hieman suomi-ikävä ja pikkaisen itkettää, tyydyn pläjäyttämään tänne kauheasti kesäkuvia kaikista merkittävistä, pienistä ja isoista, tapahtumista. Niistä jutuista, mitkä teki kesästäni tähänastisen elämäni parhaan.

Äiti pakotti minut sauvakävelemään. Ja rakastuin. Ei, en siis tuohon tikuilla tökkimiseen, vaan tuohon lenkkikamuliin. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten paljon lisää koira perheenjäsenenä voi elämään tuoda. Ennen olen ollut melko karvaturrivastainen (oli eläin siis mikä vain), mutta kaikista ennakkoasenteista ja etukäteen kerätystä kateudesta huolimatta menetin minä(kin) sydämeni äitin uudelle lempilapselle. Koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan."

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa KuPSin pelissä. Oli kylmää, sateista, hieman darra, ja ne vielä häviskin. Mutta makkara oli hyvää, samoin sisko-veli-aika. Pikkuveikkani toi minulle keltamustan huivinkin, jotta pääsisin tunnelmaan. Meitsi kunnon truufanina sitten kysyin, että "no mut missäs sun KalPa-vaatteet?"

Kävin leffassa enemmän kuin varmaan viimeiseen kolmeen vuoteen yhteensä. Kuopion uusi Scala on aikasen hieno, sinne on kiva mennä kesäiltapäivinäkin.
Sain myös nautiskella uuden luonasravintola Urbanin ihanista lounaista (kiitos Mamma sponssauksesta!). Päivän ruoan voi valita aina kahdesta vaihtoehdosta (liha/kasvis), ja annokset vievät kyllä aina kielen mennessään. Plus että sisustukseltaan mesta on hirmu kiva. Rafla löytyy osoitteesta Puijonkatu 15, en voi muuta kuin lämpimästi suositella!

Siskoaikaa stadissa<3 Ihanuutta. Perhe on paras. Kamala vain, kuinka kaikki pienemmät sisarukset kasvavat ihan hurjaa vauhtia! Ihanaa nähdä kuinka he kaikki kypsyvät pikkuhiljaa, mutta silti muutoksen tahti on niin nopea että aiheuttaa haikeutta.

Vielä viimeisenkään suomiviikon alkuun mennessä en ollut saanut jätettyä talviturkkia järveen. Tilanne piti sitten korjata, ja Ville toimi pelastavana ritarinani, käyttäen minua kuutamouinnilla eräs yö, uskaltautuen itsekin vielä seuraksi (tässä vaiheessa kesää jo suhteellisen tosikylmään!) Kallaveteen. Tollaiset hetket on ihan parhaita: kuutamo, kylmä vesi, hiljainen ranta, rakas ystävä, märkään ihoon takertuva villapaita ja lähtökutkutus mahanpohjassa. Tuntee ihan tosiaan elävänsä, eikä vaan voi olla olematta hurjan onnellinen ja kiitollinen.

Tytöt lähdössä bailaamaan ja extempore roadtrip Jyväskylään.  Kesällä aamuyöt ovat kyllä niitä parhaita. Ne, kun istuu nurmikolla syömässä yöpatonkia kavereiden kanssa, korkkarit jo poissa jaloista ja jonkun tavarat yleensä jossain hukassa. Ne hetket, kun ei enää muista mistä tuli eikä ole ihan varma minne on seuraavaksi menossa, mutta ei myöskään välitä koska just silloin, sillä hetkellä, on kaikki paljon paremmin kuin hyvin eikä kiire minnekkään.

Tosi paljon vietin aikaa ystäväni ja hänen lapsensa kanssa. Tämä kaksivuotias pikkuneiti on kyllä yksi mahtavimpia asioita maailmassa. Tunteja kesästäni makoilin heidän lattiallaa, join kuvitteellista (joskus oikeata) kahvia keittiössä tai nauroin kuin lapsi keinuessani hieman liian kovaa leikkipuistossa. Pelkään aina, että pikkuinen unohtaa minut kun olen niin pitkiä aikoja poissa, mutta parhaiten tätä voi ehkäistä olemalla mahdollisimman paljon läsnä silloin, kun siihen on mahdollisuus. Sydäntäsulattavia hetkiä olivat kaikki ne, joissa tytön suusta kuului että "ei äiti, anna Maaren tekee!" Ja yksi parhaita kesäiltoja oli se, kun olimme kolmistaan käyttämässä koiraa ja naapurin mummoa pelastamaan tulleet ambulanssimiehet taisivat luulla meitä lesboperheeksi.

Loppuunsa näitä kuvia olikin paljon vähemmän kuin muistoja. Mikä on hyvä, se tarkoittaa että olen keskittynyt niin supertäysillä hetkeen ja olemiseen, ettei ole edes tajunnut haluta ottaa kuvaa. Vaikka ihan vähän myös on harmi, koska kuitenkin haluaisi joka hetkestä muistaa ihan kaiken, ikuisesti.  [Ja kuvien laittaminen koneelle on muuten parasta sunnuntaipuuhaa: saa makoilla sängyssä ja syödä suklaata hyvällä omallatunnolla, koska tekee kuitenkin jotain hyödyllistä samalla].


Parasta kuitenkin, mitä ihminen voi toiselle antaa, on aika. Ilman sitä ei synny yhteisiä muistojakaan, eikä kuvia palauttamaan niihin hetkiin. Haluankin siis kiittää jokaikistä joka kesällä minulle aikaansa lahjoitti, tavalla tai toisella. Olin hirveän otettu siitä, kuinka moni minua halusi nähdä ja kuulla kuulumisia, sellaisetkin ihmiset keiltä en olisi sitä odottanut, ystävät joita en ollut nähnyt vuosiin. En ole koskaan ennen tuntenut oloani näin rakastetuksi ja välitetyksi, toivottavasti olen myös osannut ilmaista oman välittämiseni teitä kohtaan.
Sanat ei tee oikeutta näille hetkille, ihmisille eikä fiiliksille, mutta toivottavasti edes murto-osa välittyy.

Gros bisous, ja ihanaa sunnuntaita.

We're adults. When did that happen? And how do we make it stop?

Minusta tuntuu, että olen hiukka huono aikuinein. Oma sisäinen taso ja mielikuva itseni ikäisistä ei kohtaa. 21 kuulostaa kuitenkin jo melkoisen täysikasvuiselta. Ripari-ikäisenä ajatteli, että kakskymppisenä on saavuttanut vaikka mitä.Varsinkin sen varmuuden siitä, mitä elämältään ja itseltään haluaa. Luuli tähän ikään ehtiessään tietävänsä sen, että "mikä musta tulee isona". Kuvitteli, että tuolloin on jo löytänyt itsensä ja kutsumuksensa ja kaikki olisi helpompaa ja vähemmän tuskaista. Hahaha.

Ihan ei elämä mennyt niinkuin suunnitteli; kaksykkösenä edelleenkin etsin itseäni maailmalla, eikä koskaan ole ollut enemmän hukassa se, että minkähanlaista hommaa tehden sitä ehkämahdollisesti haluaisi elämäänsä viettää. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla ei ole mitään intohimoa, paloa johonkin asiaan.

Olen myös tosi epäonnistunut kaikissa vastuullisissa aikuisten asioissa. Minulla on aina ollut joku, joka auttaa (lue: tekee puolestani) kotihommissa. Minusta on kauhean rankkaa ja varsinkin tylsää hoitaa taloutta. Vaikka talous -kuten tässä tapauksessa- olisikin noin kymmenen neliötä. Inhoan sotkua, mutta säännöllisiä päivän kestäviä suursiivouksia uuvuttavampaa ja vaivalloisempaa olisi laittaa asiat aina käytön jälkeen omille paikoilleen. Ei vain onnistu.

Tiskaustekniikkani oli surkea ennen kuin silloinen poikaystäväni hieman minua opetti. Nykyäänkin tiskaan silloin, kun ihan kaikki astiat ovat jo käytetty. Eli vain ja ainoastaan pakon edessä.

Pyykinpesu taas ei ole vieläkään minulle auennut. Siis, jos vaatteet lajittelee värin mukaan (onko harmaa musta vai valkoinen??), niin minkä ohjelman sitä silloin koneesta valitsee? Meidän koneessa kun ainakin ne ohjelmat menevät materiaalien mukaan. Mutta jos lajittelee materiaalin ja värin mukaan, ei saa kokonaisia koneellisia koskaan. Edes minun vaatevarastollani.

Olen tämän vuoden aikana onnistunut haalistamaan kaikki mustani, ihmeellisesti raidoittamaan kaikki farkkuni, haarmaannuttanut valkoiseni sekä kutistanut suurimman osan kuteistani, mutta myös vastapainoksi saanut joitain yksilöitä täydellisesti lörähtämään. Koneessa on pyörinyt mukana myös suuri määrä metrolippuja, kavereinaan lähes aina nenäliinoja ja jokunen kolikkokin joskus.

Paljon hauskempaa ja vähemmän stressaavaa oli, kun joku muu teki tämän(kin) puolestani. Ja propsit entiselle poikaystävälle: yhtään vaatettani hän ei vuoden yhteiselomme aikana pilannut. How do people do that??

Laskut ja Kelan kirjeet sekä muut vastaavat on minusta kiva hoitaa "myöhemmin", mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että ne tulee tunkaistua ylälaatikkoon ja muistettua vasta kolmannen muistutuskirjeen jälkeen. Tai viidennen. (Tätä käytäntöä muuten en voi kenellekkään suositella.) Ei kai ylläri, että liittymä on tämän tästä kiinni eikä muutkaan asiat oikein hoidu. Ranskan "joo katsellaan sit vaikka ensiviikolla"-mentaliteetti ei ole asiaa kyllä ainakaan auttanut.

Mutta babysteps: olen oppinut laittamaan märän pyyhkeen mytyn sijasta roikkumaan. Käsilaukkuni on nykyään usein hyvin järkevä sisällöltään: lähes aina löytyy nenäliinaa, laastaria, kartta, vesipullo ja pientä välipalaa. Tyhjennän kauppakassit heti, enkä vasta kun pakasteet sulavat lattialle. Matkalla siis ollaan, vaikka aika pitkä tie taitaa edessä vielä häämöttää.

 Mutta oikeasti tämä ikä on ihan kiva. Kukaan ei odotakaan, että olisin vielä rutinoitunut kaikkiin tapoihin, joita mielestäni aikuisuuteen sisältyy.  Minun ikäisilläni on omat asunnot (okei, Pariisissa todnäk ei) ja niiden tuoma vapaus, mutta ei kuitenkaan vielä kauhean suurta huushollia jonka huolehtimisesta tarvitsisi huolehtia. Meillä on työ-/koulupaikka, enemmän tai vähemmän itse valitsemamme, muttei useimmilla kuitenkaan niin raastavaa tai vastuullista duunia ettei aikaa tai energiaa jäisi muulle elämälle ja nauttimisellekin. Harvemmalla on vielä perhettä, useimpien täytyy huolehtia vain omasta perseestä. On kivaa olla itsenäinen ja saada hoitaa asiat itse, mutta on silti myös mukavaa olla sen verran pieni, että ensimmäinen argumentti kaikissa päätöksissä on se, että mitähän äiti tästä ajattelee (tai oikeamminkin: ajattelisi).

On kivaa olla sen ikäinen, että voi vielä haaveilla tulevansa yksisarviseksi ja seota täysin Disneylandissa. Voi tanssia kadulla ja leikkiä tyrannosaurusta aamulenkillä. On mahdollista pitää hattaratukkaa ilman että joutuu murehtimaan uskottavuusongelmista. Voi nauttia ja kokeilla ääripäitä, kunnes se löytyy. Se oma juttu.

Ja samalla matkalla voi kuin vahingossa oppia heittämään ne vaatteet suoraan pyykkikoriin, sen sijaan että välissä on kaksi päivää lattialla läjäytymistä.

Being a person is getting too complicated. It's time to be a unicorn.

Juhannus ja muut juhlat

On jännää, kuinka ulkomailla ollessa kaikki suomalaiset juhlat ja muut tapahtumat saavat ihan uudenlaisen merkityksen. Isänmaataan ja sen traditioita alkaa arvostaa aivan erilailla, kun ne eivät enää olekaan itsestäänselvyys tai "pakko". Kun yleensä linnanjuhlia on tullut seurattua ehkä hieman puolikkaalla silmällä, tuli tänä vuonna tapitettua tapahtuma ihan innoissaan alusta loppuun.


Vappu on aina ollut mielestäni melko tyhmä pakkojuhla, mutta tänävuonna tein kaikkeni jotta kaikki olisi edes etäisesti vähänniinkuin jos olisin sitä Suomessa viettänyt. Jos olisi ollut yliopistohaalarit ja valkolakki täällä, on varmaa että olisin ne vetäissyt päälleni. Ensimmäistä kertaa elämässäni tein perunasalaattia, munkkeja, simaa ja nakkeja, joita sitten nautiskeltiin ensin perheen kanssa, ja seuraavana päivänä skumpan kera darraisella vappupiknikillä.

Kaverilta pyydettiin suomituliaisena serppentiiniä!

Ikinä ei ole myöskään jääkiekko tai muukaan Suomen urheilumenestys kiinnostanut, mutta täällä ollessa oli pakko päästä katsomaan pronssipeli! Oli ihan hauska prosessi etsiä baari, joka näyttäisi pelin, ja jännittää sitä siiderin äärellä. Hauska muuten, miten tuli suomalaisten olemus sielläkin esille: joukkio suomalaisia oli katsomassa peliä, suurin osa kerääntyneenä samaan kulmaan, mutta kukaan ei puhunut toisilleen! Ainoa, mitä kukaan meillekään sanoi, oli että "ei käynyt hyvin ei". Nauratti ihan, kuvittelimme miten erilainen tilanne olisi ollut jos kyseessä olisi ollut ranskalaisia Suomessa!

Pelijännäilyä The Great Ganadien-pubissa, jossa oli muuten hitsin hyvännäköiset sapuskat!

Koulujenloppuviikonloppu meni vähän ohi, kun täällä koulut tosiaan vielä jatkuvat. Mutta ihmisten lakkiaiskuvia katsellessa kyllä tuli hieman haikeus, ja ikävä sitä ihanaa juhlatunnelmaa.

Kaikkein pahin on kuitenkin ollut Juhannus. Yleensä olen viettänyt juhannuksen perheeni kanssa, isäpuolen siskon mökillä. Teini-iän pakkopulla on viime vuosina alkanut maistua, ja tänä vuonna kyllä on ollut karvasta kun on pitänyt olla täällä. Rakastan juhannustunnelmaa, ja erityisesti Suomen luontoa tähän aikaan vuodesta! Kesä on siellä nyt kauneimmillaan, raastaa kun ei pääse siitä nauttimaan. Luultavasti tähän vaikuttaa sekin, että suomeen lähtö lähenee, ja malttamattomuus sekä ikävä kasvaa päivä päivältä.

Toivottavasti kaikilla oli aivan ihana juhannus, nautiskelkaa nyt niistä valoisista öistä ja järvistä ja metsistä, minunkin puolestani! Täällä kun ei oikein edes tunnu että olisi kesä, koska aurinko edelleen laskee kymmenen aikoihin. Niinkuin keväisin.

Hölöpötystä

Ei ole tullut pitkään aikaan tänne kirjoitettua mitään "oikeaa". (Mikä oikeastaan on oikeaa? Eikös jokainen bloggaaja saa blogissaan höpöttää ihan just sitä liibalaabaa mitä haluaa, vaikka menisikin vähän vierestä mistä blogissa yleensä puhutaan?). Nyt, tässä sängyn pohjalla maatessani ja niistäessäni kenkälaatikkoasuntoani täyteen pieniä nenäliinatuppoja, ajattelin, että voisin vihdoin kirjoittaa jotain fiksua. Kunnes tajusin, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa.

Elämässä ei ole tapahtunut mullistuksia. Arkea ei täällä ole, koska arki on kuin lomaa, ja ainoa rutiini on se muutama tunti duunia päivässä. Ja senkin viikottainen määrä ja ajankohta vaihtelee suhteellisen paljon. Jokainen päivä on erilaisuudessaan samanlainen, mikä on yhtäaikaa niin ihanaa ja rankkaa, vapauttavaa mutta kuluttavaa. Se saa viikot kulumaan hitaasti, mutta tekee vaikeaksi löytää aikaa asioille, jotka pitäisi hoitaa.

Täällä on rampannut vierasta vaika ketä. Ihanaa <3 Ja taas: tämäkin ihan kamalan rankkaa. Ei pääse elämään sitä rutiinitonta arkeaan, joutuu vähän enemmän tsemppaamaan koko ajan. Ja tietenkin, jos joku on täällä kylässä, häviää oma aika. Melkein kaksi viikkoa oli niin, etten pystynyt työmatkojen lisäksi osoittamaan hetkeäkään, kun olisin ollut yksin. Kuinka mahtavaa, että on aina joku, kenen kanssa ajatuksia jakaa. Ja kuinka ahdistavaa, kun ei pääse hetkeksikään pysähtymään ja vain olemaan, antamaan pohdinnoille tilaa sekä itsellensä aikaa tylsistyä.

Täällä oli pieni putkitukos, minkä ansiosta asuntoon tunki vettä enkä päässyt kahteen päivään kotona suihkuun. Ja kone tosiaan hajosi. Tai sen laturi. Myös kännykän laturin johto vetelee viimeisiään. Uutta en osta ennen kuin on ihan pakko. Tekniikka on siis selkeästi liittoutunut minua vastaan, näistä syistä ei ole myöskään mitään kuvia mitä voisin tänne heittää.

Mutta ostin kahvinkeittimen. Ja sain Dunkin Donutsin makukahveja neljä pakettia. Siinä minun viikkoni kohokohta.

Do you believe in magic?

Toinen suomenperheistäni oli täällä kylässä (mistä lisää myöhemmin), ja tottakai piti käväistä myös Disneylandissa! Kaikki eivät teemapuistolle niin syttyneet, mutta minusta paikka oli toisellakin kertaa aivan yhtä ihana ja maaginen, ja sain taas viettää ihanan sekä ikimuistoisen taikafiilistelypäivän!

Täällä taas JEEEE!

Hattaraa hattarakissalle, omnomnom

Sisko ja sen veli häröilemässä

20 vuotis juhlajuna kulki joka tunti!

Minäkin haluan olla prinsessa!

Tällä kertaa sain korvat!! Ja paljettisemmoiset!! Jeeee kiitosmutsi (ja pikkusisko).

Paraatissa sai taas nähdä kaikki rinsrenssat ja muut satuhahmot! Ah <3

Jotenkin Disneylandissa taantuu sille tasolle, kun uskoi että joskus se prinssi kyllä tulee valkealla ratsullaan hakemaan, ja pääsee sinne linnaan asumaan. Tulee olo, ettei koskaan halua kadottaa haluaan juosta Peter Panin kotipuussa tai iloa siitä että saa heilua päivän  minnikorvat päässä. Eikä se ehkä ole huono asia: arkipäivän taikaa ja tuhkimotarinoita kyllä on, jos vain niihin jaksaa uskoa ja toivoa. Tarvitaan vain vähän rohkeutta ja aurinkoa, ja ehkä pikkaisen sitä sisäistä lasta.

.....But if you tame me, then we shall need each other. To me, you will be unique in all the world.

Kamalinta täällä on hyvästeleminen. Harva on tänne tullut jäädäkseen, enhän itsekään. Mutta jääjän osa on aina vaikeampi kuin lähtijän. Toisen elämä saa uuden alun ja paikan, kun toisen elämästä ainoastaan  lähtee palanen.. Tekstin tekeminen nyt takkuaa, ja pahasti, vaikeista asioista on vaikea kirjoittaa, varsinkin selkeästi ja kuvailevasti. Tästä voi nyt tulla hirveä angstinyyhkyttely, sentimentaalista paskaa.

Eilen jouduin sanomaan heit taas yhdelle läheiselle. Eikä Pariisi ole minulle enää sama. Tämä neiti oli ensimmäinen ystävä kenet täällä sain, yhdessä koimme, näimme ja opimme, rakastuimme kaupunkiin ja teimme tänne kodin. Alixe raahasi minua kaikkiin turistipaikkoihin ja pakotti muutenkin poistumaan kotoani aktiivisemmin, muistutti millaista on spontaani hauskanpito tai asioista täysillä nauttiminen: opetti taas elämään vähän enemmän.

Yleensä ihmisiin kyllästyy, kun heitä näkee liikaa. Alixen kanssa näimme lähes joka päivä, ja silti joka kerta se oli yhtä ilahduttavaa. Kun keräsin kuvia tältä kuudelta kuukaudelta, huomasin että jokaisessa yhteiskuvassamme näytän aidosti onnelliselta. Nyt minun jenkki on reissussa ja ikävä on jo, vaikka on mennyt vasta vuorokausi. Olo on vähän sama, kuin jos on liikkeellä ilman puhelinta: koko ajan tiedostaa että jotain puuttuu. Kuukauden päästä meillä on taas yksi yhteinen viikko, sitä ennen  pitää vain muistella kaikkea huikeaa mitä yhdessä koettiin, ja koettaa keskittyä kaikkeen, mitä täällä ympärillä nyt on.

Come back my babyelephant, I miss u!

Uuden vuoden lupauksia

En ole pystynyt tämän vuoden puolella lukemaan blogeja, olen ahdistunut kamalasti kaikkien "nyt alkaa uusi elämä" -asenteesta. En siksi, että siinä olisi mielestäni jotain pahaa, vaan ennemminkin siksi, etten pysty fiilikseen lainkaan samaistumaan. Itse en koe tarvetta suunnattomasti muuttaa elämääni, koen jo nyt tekeväni kaiken eteen niin paljon kuin vain jaksamiseni antaa myöten. Hieman olen ehkä myös kateellinen kaikille, jotka jaksavat tsempata ja ovat ihan fiiliksissä parantaessaan pahoja tapojaan.

En myöskään halua tehdä mitään liian suuria lupauksia, sellaisia joita en sitten pysty kuitenkaan pitämään. Tiedän, etten ole "rantakunnossa" tänä(kään) kesänä, luultavasti mätän ihan yhtä paljon sokeria jatkossakin ja aion edelleenkin viettää kavereiden kanssa aikaa juoden (liikaa) viiniä (liian) pitkälle yöhön. Niinhän sitä sanotaa, että uudenvuodenlupaukset ovat maailman suurimpia itsepetoksia, enkä halua luvata itselleni mitään, minkä toteuttaminen (tai siinä epäonnistuminen) loisi ahdistusta tai muita mahdollisesti epämieluisia fiiliksiä.

Niinpä aionkin tehdä uudenvuodenlupaukset, jotka pystyn aivan varmasti pitämään:

  Lupaan nauraa useammin ja pussailla enemmän (ei ole vaikeaa kun asuu Ranskassa, jossa ventovieraitakin tervehditään poskisuudelmin!).

Because life is too short.... by mirka-maaren featuring high heels

  Lupaan pitää enemmän korkokenkiä ja nautiskella suklaata just sillon kun tekee mieli. Ihan vain koska elämä on liian lyhyt ja mielestäni siitä pitäisi nauttia just tasan sillä hetkellä eikä huomenna. Olen jopa harkinnut että opettelisin käyttämään matalia (4-9cm) korkoja, ihan vain koska tappopiikkareiden päivittäisellä käytöllä kirjaimellisesti tappaa jalkansa aika pian.

  Lupaan rakastaa enemmän, ja yritän myös elvyttää vanhan ihastukseni juoksemiseen. Ikävöin runners flow -tilaa ja pitkien juoksulenkkien aiheuttamaa uupumuksen tunnetta, jota ei saa millään muulla aikaiseksi. Mutta koska lenkkeilyni ovat olleet säännöllisen epäsäännöllisiä viimeiset 3 vuotta, on suhteen rakentaminen aloitettava taas lähes perustuksista.

Ja viimeisenä, muttei missään tapauksessa vähäisimpänä, julistuksena: tänä vuonna aion rakastua.

Kaiken kaikkiaan aika huipun kuuloinen vuosi siis tulossa.

2012

Vähän tulee myöhässä nämä mun uudenvuodenhehkuttelut, mutta Suomessa ollessa olin koko ajan menossa "kiharat hulmuten" (lainaus äidiltä), eikä blogia kerennyt/jaksanut/halunnut miettiäkään.

On tullut luettua yhden jos toisenkin bloggaajan muisteloita viime vuodesta, ja se on tehnyt tämän postauksen tekemisen vielä vaikeammaksi. Kaikkien elämässä tuntuu tapahtuneen niin paljon, jokainen tuntuu saavuttaneen vaikka mitä ja kokeneen uskomattoman paljon. Itsestäni taas tuntuu, että vuoden 2012 merkittävät tapahtumat voi luetella yhden käden sormilla. Ja siinäkin olisi jo liikaa.

Viime vuosi oli kuitenkin elämäni tähänastisista paras. Eikös jokainen kulunut vuosi ole aina hitusen edellistä parempi? Itsestä ainakin tuntuu siltä. Aina on kokeneempi, ja ihmisenä hieman kasvanut. Jokaisen vuoden aloittaa eri silmin katsoen kuin edellisen. Jos viime vuoteen ei sisältynyt merkittäviä tapahtumia, niin sitäkin tärkeämmän siitä teki kaikki työ jota tein itseni -ja onnellisuuteni- eteen. Päätökset, jotka eivät olleet helppoja, mutta sitäkin merkittävämpiä.

Keväällä täytin 20. Niinkuin olisin asialle mitään voinut... Kauhea kahdenkympin kriisi oli: nyt pitäisi olla aikuinen ja tietää mitä haluaa, käyttäytyä sivistyneesti ja päämäärätietoisesti. Tuntui, että odotukset kaksikymppistä kohtaan olivat aivan erilaiset kuin 19-vuotiasta. Ja itse olin enemmän kuin koskaan hukassa sen kanssa mitä halusin. Piti siis alkaa ankarasti pohtia mihin suuntaan haluaa elämän vievän, pelkästään mukana kulkeminen kun ei tuntunut tuottavan tyydyttäviä tuloksia.

Kesällä päätin pitää välivuoden (lopettaa??) opiskelusta Jyväskylässä. Jyväskylä ei sopinut minulle, eikä yliopisto-opiskelukaan, ja olin kuin haamu koko vuoden kun asuin siellä.Olisi ollut fiksua jatkaa opiskelua alalla, jota on vaikea päästä lukemaan ja josta on hyvät työllistymismahdollisuudet. Mutta haluan, että kun opiskelen, niin minulla on siihen palo, eikä niin, että asiat hoidetaan puolihuolimattomasti vasemmalla kädellä.

weheartit.com

Syksyllä muutin Pariisiin. Ulkomaille muutto oli asia josta olin aina haaveillut, ja kesällä ajatus ei enää tuntunut lainkaan pelottavalta; ainoastaan kutkuttavan ihanan houkuttelevalta. Pariisi on tuonut elämääni niin paljon uutta, ja lunastanut paikan sydämmessäni. Täällä olen ollut onnellisempi ja enemmän oma itseni kuin missään aiemmin.

Alkutalvesta erosin. Kun oli ensin ollut lähes kolme vuotta "me", oli alkuun vaikeaa muistaa, kuka onkaan minä. Mutta kun hyväksyi, että aina kaikki suhteet eivät toimi, ja ihmiset näköjään ihan oikeasti voivat kasvaa eri suuntiin, muuttui elämä taas hitusen helpommaksi. Vaikka mitään sen suurempaa draamaa ei suhteen lopussa ollutkaan, niin nyt tuntuu, että pystyy taas hengittämään vapaasti.

Vuoteeni ei siis sisältynyt kreisejä festareita tai hulluja opiskelujuhlia, yöuinteja tai huikeita elämysmatkoja. Mutta niiden sijaan, pinnan alla kupli koko ajan, ja tein monta suurta, paljon pohdintaa vaativaa päätöstä.

Huomasin, etten ollut onnellinen, ja tein asialle jotain.

Joululomalla useampi minut pitkään tuntenut ihminen huomautti, ettei ollut nähnyt minua tällaisena aikoihin. Sain monelta ihmiseltä kuulla, että nyt olen taas oma itseni. Ja siltä minusta taas tuntuukin.
Ehkei siis mennytkään ihan hukkaan koko vuosi.