Coming home (?what is home?)

Pariisiaikaa on tänään jäljellä 12 päivää.
Eli ei juuri mitään.
Sitten on tälläkin neitosella paluu Jyväskylään, ja koulun penkille.
A-PU-VA.

Ihana tylsä arki

Huuuui kun on ollut (taas!) pitkä blogitauko! Olen ollut niin hirvittävän kiireinen koko ajan. Kiireinen olemaan onnellinen. Eikä elämässä ole tuntunut tapahtuvan mitään kovin jännittävää tai glamouria, tuntuu hassulta kirjoittaa tavallisesta arjesta.

Ehkä kuitenkin pitäisi, sillä hirvittävän usein ihmiset kysyvät että "Mitä sinä siellä oikein teet?" Itse olen aina että, häh, no elän. Oleilen ihan tavallisesti. Käyn salilla, hoidan asioita, nään kavereita, olen iltapäivät töissä, nyhvään kotona. Joskus on hyviä päiviä joillein tulee tehtyä vaikka mitä, ja joskus huonompia. Niitä semmoisia kun katselee koko päivän turhia sarjoja  netistä edes keskittymättä mihinkään, ei jaksa tehdä oikeaa ruokaa vaan syö neljä kulhollista pelkkää keitettyä makaronia ja mököttää omassa ullakkoluukussaan vaikka olisi aurinkoinen ilma. Ei, en kierrä Louvrea joka päivä tai istu kahden tunnin lounaita katukahviloissa baskeri päässä. Useammin perjantai-illat kuluvat salilla tai lastenleffan parissa kuin viiniä siemaillessa tai juustoja mutustaessa. Lauantai-iltapäivisin en liihota korkokengissäni ja kellohameissani (haha, omistankohan yhtään?) taidegalleriasta toiseen, vaan pesen pyykkiä.

Pariisissakaan ei jaksa aina olla chic, useimmiten tyyli on enemmän tällainen koditon.

Monesti porukka tuntuu pettyvän kun elämäni ei täällä olekaan sen kummempaa kuin heidän elämänsä siellä Suomessa. Harmittavan usein saan kuulla että "tuotahan sinä voisit tehdä Suomessakin, miksi siis olet Pariisissa? Et ota siitä kaupungista kaikkea irti." Ärsyttää suunnattomasti kyseisten ihmisten asenne. Täytyisikö vain sen takia, että tulee jostain pikkukaupungista kuin Kuopio, elää jotenkin superhypetellen tätä suurkaupunkia? Ja mitä "kaiken irti ottaminen" oikeastaan tarkoittaa? Minun mielestäni se nimenomaan ei ole sitä, että koettaa saada koko mestan haltuun, yrittää kokea ihan kaiken mahdollisen. Eivät kaikki Kuopiolaisetkaan tunne kaikkia alueita omasta kotikaupungistaan tai ole käyneet esimerkiksi sisävesiristeilyllä.

Minun mielestäni kaiken irti ottaminen on sitä, että löytää sen oman arkensa, omat paikkansa, ihmisensä ja tapansa, ja on onnellinen. Herää (ainakin melkein) joka aamu illoiten siitä, että herää juuri siellä, juuri niihin päivän puuhiin. Ei Pariisi ole Kuopio, ei vaikka kuinka päiväohjelmani näyttäisi identtiseltä asuinpa kummassa vain. Ihmisten tuntuu joskus olevan vaikea käsittää sitä, että jokainen kaupunki hengittää omaa tahtiaan, kietoo asukkaansa siihen omaan henkeensä. Vaikka toisen maan kulttuuria tai tapoja ei täysin omakseen adoptoisikaan, niin vaikuttavat ja näkyvät ne silti elämässä ihan kaikessa. Siinä, mitä kaupassa myydään, kadunkulkijoissa, yleisessä kuhinassa.

Myönnän että olen tänä syksynä hieman kriiseillyt sen suhteen etten "tee mitään". Viikot seuraavat toisiaan samanlaisina, aina tiistaiaamuisin on se jooga yhdeksältä ja jokaisena keskiviikkona kahvittelen samaan aikaan sen saman kaverin kanssa. Mutta se on aika ihanaa. Rakastan rutiinejani, vaikka joskus takerrun niihin liikaakin. Shokkisyksyn, sähellyskevään ja superintensiivikesän jälkeen tämä kaikki rauha ja seesteisyys on tuntunut niiiin ihanalle. On tosiaan osannut arvostaa sitä, että on löytänyt päiviinsä tekemistä, josta oikeasti nauttii, ja saavuttaakin tässä samalla jotain! En myöskään enää yritä täyttää jotain tyhjiötä shoppaamalla tai bailaamalla tai roikottomalla koko ajan jotain miestä kuvioissa. Ei se tyhjiö ehkä täyttynyt ole, mutta pienentynyt, nyt kun on edes jotain tavoitteita horisontissa?

Syysväsymysoireilua

Syysväsymys on saapunut tännekkin. Joku voisis sanoa että syysmasennus, mutta masennus on niin masentavan voimakas sana. Väsymys kuulostaa huomattavasti helpommin voitettavalta. Tekisi kamalasti mieli kasvattaa avokadopuu, käydä treffeillä, kirjoittaa blogia, luuhata kahviloissa ja pukeutua nätisti. Mutta ei jaksa. Oikeasti olisi tosi fiksua jo hoitaa asioita suomeenpaluuta varten, ehkä jopa alkaa pakkaamaankin, mutta en ole edes vielä purkanut kaikkea muuton jäljiltä (juuu, mulla on uusi kotikolo, siitä ehkä lisää joskus myöhemmin!). Onneksi paikoiteillen on joripustettu ja sytytetty jouluvaloja, joulunalusaika kun on ihan ehdottomasti lempparivuodenaika!

Pariisin syksy on -kokemuksieni mukaan- pitkä ja sateinen.

Koko syksy hujahti ohitse ihan hirmuista vauhtia. En oikein tiedä mihinkä se aika loppuunsa meni. Muistan, kuinka Pariisiin palattuani olin vain pakahduttavan onnellinen monta viikkoa. Keli oli edelleen kesäinen, ihanat suomimuistot lämmittivät tuoreena mielessä, harrastukset ja koulut vasta pikkuhiljaa alkamassa: fiilis oli, kuin olisi lomalla. Oli paljon uusia tuttavuuksia, ja Pariisiin juuri muuttaneiden ihastunut innostus tarttui helposti minuunkin. Maailman parasta oli tulla kotiin, ja huomata, ettei Pariisi ollut muuttunut minnekkään. Kaikki viime syksyn alkusähläykset ja totuttelut olivat takanapäin, nyt pystyi vain sujahtamaan takaisin tuttuihin paikkoihin ja meininkeihin. Elämä oli ihan hurjan ihanaa, ehkä parasta Pariisiaikaa mitä on ollut.

Throwback sinne, kun joka päivä kirosi sitä, että mukana oli takki eikä aurinkolasit.
Ei tästä taida olla kuin kolmisen viikkoa ehkä.

Mutta pikkuhiljaa työkuvioit alkoivat vakiintua, päivät täyttyä ranskantunneistajoogastababysittauksistapyykinpesustaläksyistäsalista...
Kenellä mistäkin. Tuli arki, ihanatkamalat rutiinit, ja aika alkoi juosta. Yhtäkkiä kesä luovutti syksyn painostuksen alla, eikä huvittanutkaan enää poistua himasta. Viikot ovat pitkiä mutta päivät ja kuukaudet lyhyitä, ja jos itse ei olekaan jokin ilta ihan uupunut, niin varmasti kaikki muut sitten ovat.

Kahvi on uupumusiltapäivien ehdoton pelastus.

Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Elämä on ihanaa. Nyt on vain pieni väsymyskausi, kaiken tohinan ja touhun ja stressin ja tuntemisen jälkeen. Ja aion nyt nitistää tämän. Päätin ruveta nukkumaan enemmän, tankkaamaan itseeni vitamiinilisää (vaikka syön muutenkin monipuolisesti, kyllä äiti!), ja heräämään joka aamu hyvällä, energisellä mielellä.

Laziness fuels more laziness, activity fuels more activity.

Yllä olevan voimalauseen innoittamana on ihan selkeästi aika tehdä ensi viikolle to do-lista, ja oikeasti suorittaakin niistä ainakin puolet.


Ps. Siitä avokadopuusta vielä: jos jollain muulla sattuisi olemaan vähän enemmän energiaa, niin kasvattakaa mun puolesta ja kertokaa miten sujui! Ohjeet esim tästä.

Pakahduttavan onnellinen kesä

Nyt on palattu Pariisiin. Ja täällä on ihanaa. Mutta niin oli ihanaa Suomessakin.

Minulla oli maailman paras kesä. Olin hurjan onnellinen koko ajan, jopa silloin kun olin surullinen. Välillä pelkäsin että poksahdan, niin pakahduttavan suurilta tuntuivat kaikki tunteet.

Suomessa vietettyihin kuuteen viikkoon kuului kaikkea aivan huikeaa ja mahtavaa. Lähinnä Kuopiota ja töitä. Perhettä ja hurjasti ystäviä, kaikenmoisia vanhoja tuttuja ja kutkuttavia uusia tuttavuuksia. Rakkautta, rakkautta ja rakkautta, liian vähän uimista eikä yhtään jätskipalloa. Mutta se ei kylläkään haittaa, pitäähän jättää jotain parannettavan varaa ensi kesällekin.

Nyt kun miettii kaikkea tapahtunutta ja katselee kuvia, tuntuu uskomattomalta että kaikki mahtui vain puoleentoista kuukauteen. Koska tänään on hieman suomi-ikävä ja pikkaisen itkettää, tyydyn pläjäyttämään tänne kauheasti kesäkuvia kaikista merkittävistä, pienistä ja isoista, tapahtumista. Niistä jutuista, mitkä teki kesästäni tähänastisen elämäni parhaan.

Äiti pakotti minut sauvakävelemään. Ja rakastuin. Ei, en siis tuohon tikuilla tökkimiseen, vaan tuohon lenkkikamuliin. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten paljon lisää koira perheenjäsenenä voi elämään tuoda. Ennen olen ollut melko karvaturrivastainen (oli eläin siis mikä vain), mutta kaikista ennakkoasenteista ja etukäteen kerätystä kateudesta huolimatta menetin minä(kin) sydämeni äitin uudelle lempilapselle. Koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan."

Kävin elämäni ensimmäistä kertaa KuPSin pelissä. Oli kylmää, sateista, hieman darra, ja ne vielä häviskin. Mutta makkara oli hyvää, samoin sisko-veli-aika. Pikkuveikkani toi minulle keltamustan huivinkin, jotta pääsisin tunnelmaan. Meitsi kunnon truufanina sitten kysyin, että "no mut missäs sun KalPa-vaatteet?"

Kävin leffassa enemmän kuin varmaan viimeiseen kolmeen vuoteen yhteensä. Kuopion uusi Scala on aikasen hieno, sinne on kiva mennä kesäiltapäivinäkin.
Sain myös nautiskella uuden luonasravintola Urbanin ihanista lounaista (kiitos Mamma sponssauksesta!). Päivän ruoan voi valita aina kahdesta vaihtoehdosta (liha/kasvis), ja annokset vievät kyllä aina kielen mennessään. Plus että sisustukseltaan mesta on hirmu kiva. Rafla löytyy osoitteesta Puijonkatu 15, en voi muuta kuin lämpimästi suositella!

Siskoaikaa stadissa<3 Ihanuutta. Perhe on paras. Kamala vain, kuinka kaikki pienemmät sisarukset kasvavat ihan hurjaa vauhtia! Ihanaa nähdä kuinka he kaikki kypsyvät pikkuhiljaa, mutta silti muutoksen tahti on niin nopea että aiheuttaa haikeutta.

Vielä viimeisenkään suomiviikon alkuun mennessä en ollut saanut jätettyä talviturkkia järveen. Tilanne piti sitten korjata, ja Ville toimi pelastavana ritarinani, käyttäen minua kuutamouinnilla eräs yö, uskaltautuen itsekin vielä seuraksi (tässä vaiheessa kesää jo suhteellisen tosikylmään!) Kallaveteen. Tollaiset hetket on ihan parhaita: kuutamo, kylmä vesi, hiljainen ranta, rakas ystävä, märkään ihoon takertuva villapaita ja lähtökutkutus mahanpohjassa. Tuntee ihan tosiaan elävänsä, eikä vaan voi olla olematta hurjan onnellinen ja kiitollinen.

Tytöt lähdössä bailaamaan ja extempore roadtrip Jyväskylään.  Kesällä aamuyöt ovat kyllä niitä parhaita. Ne, kun istuu nurmikolla syömässä yöpatonkia kavereiden kanssa, korkkarit jo poissa jaloista ja jonkun tavarat yleensä jossain hukassa. Ne hetket, kun ei enää muista mistä tuli eikä ole ihan varma minne on seuraavaksi menossa, mutta ei myöskään välitä koska just silloin, sillä hetkellä, on kaikki paljon paremmin kuin hyvin eikä kiire minnekkään.

Tosi paljon vietin aikaa ystäväni ja hänen lapsensa kanssa. Tämä kaksivuotias pikkuneiti on kyllä yksi mahtavimpia asioita maailmassa. Tunteja kesästäni makoilin heidän lattiallaa, join kuvitteellista (joskus oikeata) kahvia keittiössä tai nauroin kuin lapsi keinuessani hieman liian kovaa leikkipuistossa. Pelkään aina, että pikkuinen unohtaa minut kun olen niin pitkiä aikoja poissa, mutta parhaiten tätä voi ehkäistä olemalla mahdollisimman paljon läsnä silloin, kun siihen on mahdollisuus. Sydäntäsulattavia hetkiä olivat kaikki ne, joissa tytön suusta kuului että "ei äiti, anna Maaren tekee!" Ja yksi parhaita kesäiltoja oli se, kun olimme kolmistaan käyttämässä koiraa ja naapurin mummoa pelastamaan tulleet ambulanssimiehet taisivat luulla meitä lesboperheeksi.

Loppuunsa näitä kuvia olikin paljon vähemmän kuin muistoja. Mikä on hyvä, se tarkoittaa että olen keskittynyt niin supertäysillä hetkeen ja olemiseen, ettei ole edes tajunnut haluta ottaa kuvaa. Vaikka ihan vähän myös on harmi, koska kuitenkin haluaisi joka hetkestä muistaa ihan kaiken, ikuisesti.  [Ja kuvien laittaminen koneelle on muuten parasta sunnuntaipuuhaa: saa makoilla sängyssä ja syödä suklaata hyvällä omallatunnolla, koska tekee kuitenkin jotain hyödyllistä samalla].


Parasta kuitenkin, mitä ihminen voi toiselle antaa, on aika. Ilman sitä ei synny yhteisiä muistojakaan, eikä kuvia palauttamaan niihin hetkiin. Haluankin siis kiittää jokaikistä joka kesällä minulle aikaansa lahjoitti, tavalla tai toisella. Olin hirveän otettu siitä, kuinka moni minua halusi nähdä ja kuulla kuulumisia, sellaisetkin ihmiset keiltä en olisi sitä odottanut, ystävät joita en ollut nähnyt vuosiin. En ole koskaan ennen tuntenut oloani näin rakastetuksi ja välitetyksi, toivottavasti olen myös osannut ilmaista oman välittämiseni teitä kohtaan.
Sanat ei tee oikeutta näille hetkille, ihmisille eikä fiiliksille, mutta toivottavasti edes murto-osa välittyy.

Gros bisous, ja ihanaa sunnuntaita.

Sun, I've missed u

On 6.7. Ja tänään, minä menen ensimmäistä kertaa koko kesänä ottamaan aurinkoa. Ylös on pompattu seitsämältä, ja hui kuinka kivaa onkaan miettiä auringonottovaatteita, leikata evääksi vesimeloneja ja kaivaa pölyttyneet aurinkolasit laatikosta. Homma on nimittäin niin, että täällä on ollut tosi, tosi huonot "kesä"kelit. Eisiis kesäkelejä ollenkaan. Ihan muutamaa alkukevään aurinkopäivää lukuunottamatta. En ole tainnut ikinä olla tässä vaiheessa kesää näin valkea! Ihan nolottaa näyttää vielä heinäkuussakin ihan kalkkunalta.

Mutta nyt se muuttuu. Koska minä pääsen aurinkoon. Mukaan tulee jo kertaalleen luettuja kirjoja ja muistivihko. Aion tehdä tästä päivästä parhaan mahdollisen tämän päivän.

Tsemppiä mittarimatoseni, tsemppiä.

Lisäaikaa Pariisille

Pariisiaikaa olisi jäljellä hieman alle kuukausi. Mutta eipä sitä tule Suomessa kauaa vanhennuttua: palaan tänne jo reippa kuukauden finskailun jälkeen. Itseasiassa, eilen oli tasan 2 kuukautta siihen, että raahaan taas matkalaukkuni 7 kerrosta pieneen Pariisikämppääni.

Olen rakastunut Pariisiin. Täällä tuntuu ensimmäistä kertaa kodilta, siltä että kuuluu. Nyt on loksahtanut johonkin koloon. Kauanhan siinä kesti, että tänne kotiutui, mutta yhtäkkiä sitten huomasikin, että täällähän on ihan oikea elämä. Tuntee paikkoja, ihmisiä, tapoja. Tietää mistä lähteä hakemaan halpaa hiuslakkaa, mikä alle kahden euron viini on ihan juotavaa ja osaa neuvoa tietä. Matkalla lähikauppaan tulee tuttuja vastaan. Parasta oli, kun yksi päivä kävelin töistä kotiin, ja seitsämän minuutin matkaan meni joku päälle parikymmentä, kun tuli niin paljon vastaan ihmisiä keiden kanssa piti jäädä jutskailemaan. Miljoonakaupunki on ihanasti pienentynyt hallittavaksi kokonaisuudeksi, selviytyminen on vaivihkaisesti muuttunut elämiseksi.

Tuntuisi tyhmältä taas irrottautua, ja aloittaa kaiken rakentaminen alusta. Siksipä jäänkin tänne, ainakin jouluun asti. Jatkan samaan perheen kanssa, mikä on aivan maailman parasta: olen kiintynyt heihin kovin, tuo joukko on minun tukeni ja turvani täällä, vaikkeivat omaa merkitystään ehkä tiedäkään. Kun asiat toimii ja kaikki ovat tyytyväisiä, niin lienee joka osapuolelle helpotus jatkaa opitulla tavalla vielä hetki.

Yksi syy jäämiselle on myös se, etten tiedä, mitä muutakaan tekisin. Kevät herätti minussa ensimmäistä kertaa elämässä pienen opiskelumotivaation, mutta se lienee vielä vähän liian pieni jotta jaksaisin palata yliopiston penkkejä kuluttamaan. Kaipaan vielä vähän seikkailua, siipien kokeilua, mokailua ja kokemuksia, jotta jaksan sitten rauhoittua ja asettua jonnekkin: en halua käyttää toista vuotta istuen luennoilla haaveilemassa siitä jostain muusta, vihreämmästä ruohosta joka jossakin odottaa.

Näitä maisemia saa palata katselemaan, ihanaa <3

Hölöpötystä

Ei ole tullut pitkään aikaan tänne kirjoitettua mitään "oikeaa". (Mikä oikeastaan on oikeaa? Eikös jokainen bloggaaja saa blogissaan höpöttää ihan just sitä liibalaabaa mitä haluaa, vaikka menisikin vähän vierestä mistä blogissa yleensä puhutaan?). Nyt, tässä sängyn pohjalla maatessani ja niistäessäni kenkälaatikkoasuntoani täyteen pieniä nenäliinatuppoja, ajattelin, että voisin vihdoin kirjoittaa jotain fiksua. Kunnes tajusin, ettei minulla ole mitään kirjoitettavaa.

Elämässä ei ole tapahtunut mullistuksia. Arkea ei täällä ole, koska arki on kuin lomaa, ja ainoa rutiini on se muutama tunti duunia päivässä. Ja senkin viikottainen määrä ja ajankohta vaihtelee suhteellisen paljon. Jokainen päivä on erilaisuudessaan samanlainen, mikä on yhtäaikaa niin ihanaa ja rankkaa, vapauttavaa mutta kuluttavaa. Se saa viikot kulumaan hitaasti, mutta tekee vaikeaksi löytää aikaa asioille, jotka pitäisi hoitaa.

Täällä on rampannut vierasta vaika ketä. Ihanaa <3 Ja taas: tämäkin ihan kamalan rankkaa. Ei pääse elämään sitä rutiinitonta arkeaan, joutuu vähän enemmän tsemppaamaan koko ajan. Ja tietenkin, jos joku on täällä kylässä, häviää oma aika. Melkein kaksi viikkoa oli niin, etten pystynyt työmatkojen lisäksi osoittamaan hetkeäkään, kun olisin ollut yksin. Kuinka mahtavaa, että on aina joku, kenen kanssa ajatuksia jakaa. Ja kuinka ahdistavaa, kun ei pääse hetkeksikään pysähtymään ja vain olemaan, antamaan pohdinnoille tilaa sekä itsellensä aikaa tylsistyä.

Täällä oli pieni putkitukos, minkä ansiosta asuntoon tunki vettä enkä päässyt kahteen päivään kotona suihkuun. Ja kone tosiaan hajosi. Tai sen laturi. Myös kännykän laturin johto vetelee viimeisiään. Uutta en osta ennen kuin on ihan pakko. Tekniikka on siis selkeästi liittoutunut minua vastaan, näistä syistä ei ole myöskään mitään kuvia mitä voisin tänne heittää.

Mutta ostin kahvinkeittimen. Ja sain Dunkin Donutsin makukahveja neljä pakettia. Siinä minun viikkoni kohokohta.

Amsterdam -viikonloppu

Viime viikonlopun vietimme tosiaan Damissa. Otimme perjantai-iltana yöbussin Pariisista, ja olimme perillä joskus kuuden aikoja. Ja sunnuntai-iltana sitten sama vice versa.

Ihanat kaksi päivää meillä oli, tuntui toooosi hyvältä päästä hetkeksi pois Pariisista!! Kuitenkin olen täällä ollut ihan putkeen joulun jälkeen. Amsterdam on hirmuisen nätti kaupunki,ja tunnelmaltaan aivan huippu, mutta ei siellä oikein kauheasti tekemistä ole. Niinpä lähinnä istuskelimme, käppäilimme ympäriinsä ja nautimme ihmisten katsomisesta sekä auringosta. Eli lomailimme. Oli ihanaa kun kerrankin ei ollut fiilis että pitäisi sitä ja pitäisi tätä... Tiedättehän, sellainen pieni syyllisyys hoitamattomista asioista mikä aina takaraivossa asuu. Mutta kun ei ollut kotona, ei millekään edes olisi voinut mitään, ja se oli ihanaa.

Mutta vielä ihanampaa oli kuitenkin tulla maanantai-aamuna takaisin kotiin <3 On jännä, kuinka paljon asioita taas oppi Pariisista kun kävi vähän muualla. Huomasi ikävöivänsä asioita, joihin ei arjessa edes kiinnitä huomiota, ja oppi arvostamaan montaa juttua mitä on aiemmin pitänyt itsestäänselvyytenä.

Matkailu avartaa.

Rakastan kaikkialla kulkevia kanaaleja ja siltoja!

Damin vinot talot ovat minusta niin söpöjä!

Oli pakko ostaa lisäpaita kun oli niin hitsin kylmä. Näytin siis lumipallolta koko viikonlopun.

Materialismionnellisuutta shoppailujen jälkeen.

Par pyörää Central stationin edessä.

Hyvin havainnollistava kuva viikonlopun meiningistä.

Puukenkiä!!

Jos mulla olis pyörä ja asuisin Damissa, se olis tämmönen.

Jätettiin baarin seinälle omat terveisemme!

Maailman paras syndeviikko

Minulla on ollut vähän suhtautumisonkelmia synttäreiden suhteen, on ollut synttäriahdistuksia, -pettymyksiä ja totaalikieltäytymisiä. Tänä vuonna kuitenkin oikein odotin synttäreitäni, ja niitä fiilisteltiinkin koko viikko! Sain viettää ihan huikeanmahtavan 7 päivää vielä huikeampien ihmisten kanssa. Vieläkin hymyilyttää kun miettii. Siksi tässä postauksessa on luvassa paljon huonolaatuisia iLuuri kuvia ja vieläkin enemmän hehkutusta sekä rakkautta.

Maanantai ja tiistai suunniteltiin ja fiilisteltiin tulevia pippaloita, mietittiin vaatteita, värjättiin tukka ja tehtiin illan sotasuunnitelma.

Keskiviikkona sitten pidetiin juhlat! Ihanaa, että ensimmäistä kertaa elämässäni on sellainen kaveripiiri, että pystyin kutsumaan kaikki. Aiemmin kun on ollut koulukaverit, tanssikaverit, lapsuuskaverit  ymsyms, joita on vähän vaikea sekoittaa keskenään.

Suomityttöjen kanssa olimme ensin minun luonani, ja sain kaikilta aivan ihania lahjoja! En oikeastaan koskaan ole saanut lahjoja kavereilta, olin ihan tosi liikuttunut! Mulla on kyllä täällä aivan parhaita ihmisiä ympärilläni, oon hurjan onnekas <3

Synttärimekko päällä, bikerbootsit jalassa ja joukko rakkaita mukana kierrettiin meidän kantabaareja. Tanssittiin, naurettiin ja juteltiin, puhallettiin saippuakuplia ihmisten päälle ja pakotettiin kaikkia syömään synttärikakkua. Ihana ilta siis.

Torstaina sai Pariisi vieraakseen ihanaisen Pinjan seurueineen. En tuntenut neitiä ennestään, mutta olin lupautunut antamaan vinkkejä miten tästä kaupungista ehkä saisi vähän enemmän irti. Vietin illan siis viinitellen aidosti ihanien ja kauniiden ihmisten seurassa. Mahtavuutta. Voisi 22:sen elinvuotensa aloittaa huonomminkin kuin Montmartessa viinilasi kädessä, uusien tuttavuuksien kanssa nauraen.

Perjantai olikin sitten oikea synttäripäiväni. 21 vuotta, a-pu-va. Se kuulostaa jo melkein aikuiselta.
Päivä oli huikea: olin synttärivaatteissa, ja oli kiva kun kaikki kehuivat kuinka nättinä olin. Eivätkä vaan siis tutut, vaan myäs aupan myyjä ja lasten koulun ovi-ihminen. Minulle laulettiin salilla, ja sain tavallistakin enemmän poskisuudelmia.

Hame oli Stradivariuksen alesta (joku 7e?), toppi ja koru henkkamaukkaa, takki ja hattu euron vintagelöytöjä.

Hostperheeni taas oli oikein ihanasti huomioinut minua: tytöt tekivät minulle kakun (okei, autoin: tein pohjan itse), ja kokoperhe tuli ennen dinneraikaa kotiin. Minun ei tavinnut kokata vaan hostmama oli tilannut ruokaa, ja sainpa tanssi-/teatterilippujen lisäksi 21 vaaleanpunaista ruusua ja maailman suloisimman kortin. Kunniakseni avattiin pullo shampanjaa (huomhuom: ei kuoharia!), minulle laulettiin, ja kakussa oli ihan oikeasti 21 kynttilää! Olin ihan otettu ja liikuttunut kaikesta vaivasta ja huomiosta.

Lauantain ja sunnuntain vietin Amsterdamissa, tästä kerron lisää sitten ihan omassa postauksessa.

Kaikin puolin koko viime viikko oli siis aivan superhyperihana, kiitos kaikille ketkä olivat tavalla tai toisella osallisena tai muistivat minua vanhenemispäivänäni. Hirveesti rakastan kun oon saanu niin monta ihanaa tuttua, kaveria ja ystävää elämääni. Aivan parhautta olette kaikki .

Big bisous!

Viime viikot pähkinänkuoressa.

Olen ollut ihan kauhean laiska nyt postaamaan mitään! En vain ole saanut persettäni penkkiin ja ajatuksia yhteen asiaan tarpeeksi kauaksi aikaa, että saisi jotain kirjoiteltua. Mikä lienee ehkä ihan hyvä vaan, siis se että riittää muutakin puuhaa.

Viime viikkoihin on mahtunut vaikka mitä, muttei kuitenkaan sen suurempia mullistuksia. Elämä jatkuu samanlaiseen Salkkarityyliin kuin aiemminkin, tosin salkkareissa kyllä tapahtuu kolme kertaa hitaammin kaikki. Tai en tiedä: viimeksi olen seurannut sarjaa 7 vuotiaana. Oikeasti inhoan koko ohjelmaa. Ja tämä tieto nyt ei liity mitenkään mihinkään, ajatus vaan ei meinaa pysyä koossa.

Mutta tässä kahden viikon sisään:

Paras ystäväni Alixe paluumuutti Pariisiin <3 Olemme olleet kuin paita ja perse siitä lähtien, nukkuneet lähes joka yön yhdessä ja vähintään nähneet joka ikinen päivä. Pariisi on paljon kivempi kun sen voi jakaa jonkun kanssa.Ja elämä yleensäkin. Ihanaa, kun on taas joku jota voi pommittaa koko päivän viesteillä kaikista pikkuasioista ja soittaa päivän päätteeksi, vain kertoakseen että on hyvä/huono fiilis.

Mursin rystyseni kun -krhm- kaaduin joogassa. Ketutti niin, että piti lähteä tuona iltana kaljalle, ja sitten porukalla teimme baarianalyysin että joo-o, murtunut on, laitetaan teippiin. Noh, seuraavana päivänä olin kävelemässä töihin, kun ohi ajavan ambulanssin mies kommentoi hiuksistani jotain. Olin omissa maailmoissani enkä ensin tajunnut että miekkonen puhuu minulle, joten pyysin häntä toistamaan. Ambulanssi-ihminen huomasi käteni ja kysyi mikä siinä on vikana, tarjoutui jopa katsomaan sitä. Miehet nauroivat jäätelötikkuvirityksilleni ja laittoivat kunnon pakettiin koko handun. Käsky oli pitää noin viikko, ja sitten katsella miten käsi voi. Musta se vielä oli, ja jäykkä kun ollut viikon tikuilla tuettuna, mutta toimii taas:)

Näimme piisamin Champ de Marsilla, n. kilsan päässä kotoani. Ja siis minä asun muka Pariisin keskustassa ja täällä juoksee jotain piisameita.... (Onhan tuo piisami?? Saa korjata jos joku on viisaampi.)

Leikkasin otsahiukset. Oli töissä tylsää kun lapset eivät halunneet leikkiä minun kanssani. Tästä kyllä saatte kärsiä ihan omankin postauksen jossain vaiheessa.

Minulla oli  viikonloppuvieras. Oli mukavaa, ja opin itsestäni taas ihan hurjasti uutta.  Ja siitä, että kanssani on varmasti kauhea asua. Kävin hänen kanssaan ensi kertaa Montmartessa ja Sacre Coeurilla. Huikeat näkymät, harmi että oli sumuista niin kuvista tuli huonoja.

Oli Cartoon-bileet meidän kantabaarissamme. Olimme tehotytöt (-1). Oli tosi hauskaa.

Luonto näytti taas mahtinsa ja kauneutensa eräänä iltana kun olin kävelemässä töistä salille. Pariisi oli vieläkin maagisempi sateenkaaren alla.

Opin myös ettei pannukakkuun tule sokeria. Ja että ilman puhelimen laturia on aikasen tosihankalaa elellä. Niin ja Pariisin posti on hukannut yhden pakettini, sitä olen tässä koettanut metsästää. Koska minun hommanihan se -tottakai- on.

Muuten on ihanaa kun kevät pikkuhiljaa tulee. Iltaisin on valoisaa jo paaaljon pidempään, jaksan asiasta iloita joka päivä. Aamulenkeilläkin on valoisaa, eikä enää niin hitsin kylmää ja märkää. Välillä tuoksuu tosi kesäiselle, sunnuntaille on luvattu +22. Toivotaan, että toteutuu. Pääsisi ensimmäiselle aurongonottopiknikille, viettämään ihanan laiskaa nautiskelusunnuntaita.

Big bisous kaikille,
m