sunnuntai 29. syyskuuta 2013

A perfect day

 Joskus, aina välillä, joku päivä on vain ihan täydellinen.

Minulla oli toissa viikolla yksi tällainen.

Aamulla heräsin aikaiseen (okei, minun aikataulullani aikaiseen), söin rauhassa aamupalan, laittaiduin kuunnellen hyvää musiikkia ja nautiskellen Dunkin Donutsin french vanilla -kahvista, nam. Menin uuden kamulini kanssa ensin Les Maraisiin shoppailemaan (hänelle metsästimme korkkareita ja minulle asua siskon rippijuhliin), ja kun olimme löytäneet haluamamme, käpsyttelimme Seinen vartta lounaspanineille st. Micheliin.

Oli aurinkoinen päivä ja Pariisi oli huumaavan kaunis. Tekee välillä hyvää hengailla vasta tänne muuttaneiden kanssa, asiat näkee taas uusin silmin ja herää aina hetkittäin muistamaan, kuinka mielettömän upeassa kaupungissa saa elää.

Paniinikojun nainen oli aivan ihana, hän sääti sataa tilausta yhtä aikaa jo unohteli jatkuvaan mitä oli kellekkin, mutta kukaan ei hermostunut koska nainen oli itse niin puuhakas ja hyväntuulinen, sekä tietenkin äärettömän kohtelias kaikille. Ennen kuin kerkesin edes tilata hän kovaan ääneen ihasteli kuinka ihastuttavan kaunis minä tänään olin, mistä luonnollisesti tulee aina hyvä mieli. Saattoi olla että posket kyllä punoittivat takin kanssa kilpaa kun koko takanamme oleva ihmisjoukkio (mikä siis ajoi "jonon" virkaa) kääntyi hymyillen katsomaan minua. Ja siinä sitten piti murteellisella ranskallani kertoa tälle vielä voimakkaamman aksentin omaavalle panininaiselle millä täytteillä leipäni haluaisin.

Pieni kohtaaminen, joka kuitenkin edelleen hymyilyttää. Ja kun panini juomineen on vain 3e, ei itketänyt pikniklounaan hintakaan.

Mekko joskus femmalla Hemarin alesta, samoin laukku, kengät vitosella katukojusta,  hattu ja jakku euron löytöjä Free'P'Starista.

Iltapäivällä kahvittelin yhden lähimmän ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet aivan liian pitkään aikaan, ja oli ihan pakahduttavan ihanaa jakaa kuulumisia! Tajusin, että vaikka olen huikean innoissani kaikista uusista kamuleistani, on se kuitenkin aivan erilaista olla jonkun kanssa, kenet oikeasti tuntee: niin rentoa ja helppoa, voi olla täysin aidosti oma itsensä eikä asioita tarvitse selitellä.



Työpäivä taas oli melkoisen kaaokseinen! Lapsilla oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä aktiviteetteja torstai-iltapäivänä, ja tottakai piti hieman eksyä etsiessämme oikeaa paikkaa. Olimme myöhässä, eikä ollut ihan oikeita varusteitakaan messissä. Tarkasta suunnittelusta huolimatta olimme myös vähänniinkuin unohtaneet yhden lapsen, ja sitten hän kotoa soitteli että missäs kaikki ovat. Minulla loppui puhelimesta akku, ja hostisä neuvoi bussipysäkin väärin, joten takaisintulokin oli pientä harhailua.

Illallinen oli ihan aikataulusta myöhässä, ruoka paloi kun kaikki omissa kiireissään olettivat jonkun muun sen hoitavan, lasten läksyt olivat tekemättä ja hostmama oli ollut vanhempainillassa tuntia liian aikaisin.


Mutta kun kaikki vihdoin istahdimme illallispöytään, avattiin pullo viiniä ja naurettiin vain koko päivälle. Syötiin palanutta pizzaa ja jaettiin kommelluksia, kaikki olivat loppujen lopuksi hyvin väsyneitä mutta silti niin kovin onnellisia.

Itselläni kupli vielä mahassa jännitys tulevasta Suomi-viikonlopusta ja rinnassa läkehti lämpö kaikesta ihanasta mitä päivä oli pitänyt sisällään. Tuollaisina hetkinä sitä katsoo ympärilleen ja osaa kerrankin olla ylpeä kaikista valinnoista mitä on elämässään tehnyt. Tuntee, että jopa kaikki [lukuisat] virheet oli tarkoitettu tapahtuvaksi, koska kaikki aiemmat tienhaarat ovat johtaneet sinut juuri tähän hetkeen, tehneet juuri sen ihmisen joka olet, ja opettaneet sinua arvostamaan sitä, mitä nyt on.

Ei osaa harmitella mitään, koska päivä -olisi se ollut ihan minkä muun lainen tahansa- ei olisi mitenkään voinut olla yhtään parempi kuin se oli.





lauantai 28. syyskuuta 2013

Takakesä


Täällä on ollut vähänniinkuin takakesä! Koska epäonnekseni kesällä aurinko tuntui välttelevän minua kuin ruttoa (suomen alkukesä oli huikea, kun Pariisissa taas sateisin vuosikymmeniin. Ja suomeen päästyäni tilanne kääntyi taas aivan päälaelleen, ensimmäisenä työmaanantaina mittari näytti celsiuksia vain 12plussaa, kun täällä taas mittari kipusi lähemmä neljääkymmentä), olen nauttinut näistä lämpimistä aurinkopäivistä täysin siemauksin!

Minulle riittää hyvään mieleen se, että saan mähöttää kavereiden kanssa Champs de Marsin nurmikolla kiireettömästi hölötellen, lukea kirjaa jossakin Pariisin lukuisista "piilopuistoista" tai nauttia iltapäiväteeni parvekkeella auringonpaisteessa. Suomalaisena ei voi olla olematta onnellinen jokaisestä syys- (tai jopa lokakuun?) päivästä jollain saa käyttää aurinkolaseja tai vetäistä shortsit jalkaan. Plus, mun kaikki avokkaat pääsevät vihdoin ulkoilemaan, saappaat saavat suosiolla odottaa vesikelejä!






Olen rakastunut uuteen mustaan Hello Kitty-koruuni!




No eipä siinä, yksi aamu salilta tullessani (7.45 pumppi, jeaaaa oli supernainen olo!) näin hiljattain uusitulla Place de la Republiqilla joulukuusia. Siis joulukuusia? Tämä menee taas kategoriaan #weirdmomentsinParis.


perjantai 27. syyskuuta 2013

Kohtasin kenkäfetistin (??)






Olin menossa eräs päivä töihin (kerrankin hameessa huomhuom!!) kun kadulla noin viisikymppinen herrasmies tuli kehumaan kenkiänä. Kiitin hymyillen, ja jatkoin matkaani, mutta monsieur ei ollutkaanvielä valmis keskustelun suhteen. "Olisiko ehkä mahdollista että antaisitte  minun ostaa teille kengät?" hän kysyi. Lause sisällöltään ja muotoilultaan oli niin absurdi, että luulin ymmärtäneeni väärin. "Pardon?!", vastasin, ja mies toisti kysymyksensä: "Saisinko ostaa teille kengät?" Siltikin kaipasin tarkennusta, ja varmistin että herra tosiaan oli halukas ostamaan minulle toisen parin kenkiä, eikä siis koettanut ostaa kenkiä jalastani. Kun olin aivan varma että olin ymmärtänyt oikein, kiitin miestä häkeltyneenä ja kieltäydyin tarjouksesta kohteliaasti, vedoten faktaan että omistan jo liiankin monta paria. Mies kiitti, toivotti päivänjatkot ja lähti toiseen suuntaan.

??????????????

Vain ja ainoastaan Pariisissa.
Ja minulle vielä väitettiin, ettei tämä ole edes kovinkaan tavatonta.




sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Pakahduttavan onnellinen kesä

Nyt on palattu Pariisiin. Ja täällä on ihanaa. Mutta niin oli ihanaa Suomessakin.

Minulla oli maailman paras kesä. Olin hurjan onnellinen koko ajan, jopa silloin kun olin surullinen. Välillä pelkäsin että poksahdan, niin pakahduttavan suurilta tuntuivat kaikki tunteet.

Suomessa vietettyihin kuuteen viikkoon kuului kaikkea aivan huikeaa ja mahtavaa. Lähinnä Kuopiota ja töitä. Perhettä ja hurjasti ystäviä, kaikenmoisia vanhoja tuttuja ja kutkuttavia uusia tuttavuuksia. Rakkautta, rakkautta ja rakkautta, liian vähän uimista eikä yhtään jätskipalloa. Mutta se ei kylläkään haittaa, pitäähän jättää jotain parannettavan varaa ensi kesällekin.

Nyt kun miettii kaikkea tapahtunutta ja katselee kuvia, tuntuu uskomattomalta että kaikki mahtui vain puoleentoista kuukauteen. Koska tänään on hieman suomi-ikävä ja pikkaisen itkettää, tyydyn pläjäyttämään tänne kauheasti kesäkuvia kaikista merkittävistä, pienistä ja isoista, tapahtumista. Niistä jutuista, mitkä teki kesästäni tähänastisen elämäni parhaan.








Äiti pakotti minut sauvakävelemään. Ja rakastuin. Ei, en siis tuohon tikuilla tökkimiseen, vaan tuohon lenkkikamuliin. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten paljon lisää koira perheenjäsenenä voi elämään tuoda. Ennen olen ollut melko karvaturrivastainen (oli eläin siis mikä vain), mutta kaikista ennakkoasenteista ja etukäteen kerätystä kateudesta huolimatta menetin minä(kin) sydämeni äitin uudelle lempilapselle. Koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan."







Kävin elämäni ensimmäistä kertaa KuPSin pelissä. Oli kylmää, sateista, hieman darra, ja ne vielä häviskin. Mutta makkara oli hyvää, samoin sisko-veli-aika. Pikkuveikkani toi minulle keltamustan huivinkin, jotta pääsisin tunnelmaan. Meitsi kunnon truufanina sitten kysyin, että "no mut missäs sun KalPa-vaatteet?"







Kävin leffassa enemmän kuin varmaan viimeiseen kolmeen vuoteen yhteensä. Kuopion uusi Scala on aikasen hieno, sinne on kiva mennä kesäiltapäivinäkin.
Sain myös nautiskella uuden luonasravintola Urbanin ihanista lounaista (kiitos Mamma sponssauksesta!). Päivän ruoan voi valita aina kahdesta vaihtoehdosta (liha/kasvis), ja annokset vievät kyllä aina kielen mennessään. Plus että sisustukseltaan mesta on hirmu kiva. Rafla löytyy osoitteesta Puijonkatu 15, en voi muuta kuin lämpimästi suositella!







Siskoaikaa stadissa<3 Ihanuutta. Perhe on paras. Kamala vain, kuinka kaikki pienemmät sisarukset kasvavat ihan hurjaa vauhtia! Ihanaa nähdä kuinka he kaikki kypsyvät pikkuhiljaa, mutta silti muutoksen tahti on niin nopea että aiheuttaa haikeutta.




Vielä viimeisenkään suomiviikon alkuun mennessä en ollut saanut jätettyä talviturkkia järveen. Tilanne piti sitten korjata, ja Ville toimi pelastavana ritarinani, käyttäen minua kuutamouinnilla eräs yö, uskaltautuen itsekin vielä seuraksi (tässä vaiheessa kesää jo suhteellisen tosikylmään!) Kallaveteen. Tollaiset hetket on ihan parhaita: kuutamo, kylmä vesi, hiljainen ranta, rakas ystävä, märkään ihoon takertuva villapaita ja lähtökutkutus mahanpohjassa. Tuntee ihan tosiaan elävänsä, eikä vaan voi olla olematta hurjan onnellinen ja kiitollinen.





Tytöt lähdössä bailaamaan ja extempore roadtrip Jyväskylään.  Kesällä aamuyöt ovat kyllä niitä parhaita. Ne, kun istuu nurmikolla syömässä yöpatonkia kavereiden kanssa, korkkarit jo poissa jaloista ja jonkun tavarat yleensä jossain hukassa. Ne hetket, kun ei enää muista mistä tuli eikä ole ihan varma minne on seuraavaksi menossa, mutta ei myöskään välitä koska just silloin, sillä hetkellä, on kaikki paljon paremmin kuin hyvin eikä kiire minnekkään.




Tosi paljon vietin aikaa ystäväni ja hänen lapsensa kanssa. Tämä kaksivuotias pikkuneiti on kyllä yksi mahtavimpia asioita maailmassa. Tunteja kesästäni makoilin heidän lattiallaa, join kuvitteellista (joskus oikeata) kahvia keittiössä tai nauroin kuin lapsi keinuessani hieman liian kovaa leikkipuistossa. Pelkään aina, että pikkuinen unohtaa minut kun olen niin pitkiä aikoja poissa, mutta parhaiten tätä voi ehkäistä olemalla mahdollisimman paljon läsnä silloin, kun siihen on mahdollisuus. Sydäntäsulattavia hetkiä olivat kaikki ne, joissa tytön suusta kuului että "ei äiti, anna Maaren tekee!" Ja yksi parhaita kesäiltoja oli se, kun olimme kolmistaan käyttämässä koiraa ja naapurin mummoa pelastamaan tulleet ambulanssimiehet taisivat luulla meitä lesboperheeksi.

Loppuunsa näitä kuvia olikin paljon vähemmän kuin muistoja. Mikä on hyvä, se tarkoittaa että olen keskittynyt niin supertäysillä hetkeen ja olemiseen, ettei ole edes tajunnut haluta ottaa kuvaa. Vaikka ihan vähän myös on harmi, koska kuitenkin haluaisi joka hetkestä muistaa ihan kaiken, ikuisesti.  [Ja kuvien laittaminen koneelle on muuten parasta sunnuntaipuuhaa: saa makoilla sängyssä ja syödä suklaata hyvällä omallatunnolla, koska tekee kuitenkin jotain hyödyllistä samalla].


Parasta kuitenkin, mitä ihminen voi toiselle antaa, on aika. Ilman sitä ei synny yhteisiä muistojakaan, eikä kuvia palauttamaan niihin hetkiin. Haluankin siis kiittää jokaikistä joka kesällä minulle aikaansa lahjoitti, tavalla tai toisella. Olin hirveän otettu siitä, kuinka moni minua halusi nähdä ja kuulla kuulumisia, sellaisetkin ihmiset keiltä en olisi sitä odottanut, ystävät joita en ollut nähnyt vuosiin. En ole koskaan ennen tuntenut oloani näin rakastetuksi ja välitetyksi, toivottavasti olen myös osannut ilmaista oman välittämiseni teitä kohtaan.
Sanat ei tee oikeutta näille hetkille, ihmisille eikä fiiliksille, mutta toivottavasti edes murto-osa välittyy.

Gros bisous, ja ihanaa sunnuntaita.