sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Leikitään turistia osa 3: Centre Pompidou

Kaikki aina kyselevät, että missä Pariisissa kannattaa käydä. No täällä ainakin!

Centre Pompidou on siis nykytaiteen keskus, sisältäen kiinteän nykytaiteen näyttelyn (kuten kaikki museot, ilmainen alle 24v eurooppalaisille henkilötodistuksella!), vaihtuvia näyttelyitä ja kirjaston. Sekä tietty ravintolan ja kahvilan ja lahjatavarapuodin jne.

Chateletin lähistöllä sijaitseva rakennus on huomiotaherättävyydessään helppo löytää, jos lähistöllä liikkuu niin tätä erikoisen näköistä tönöä ei voi olla huomaamatta ja ihmettelemättä. Tietenkään Pariisilaiset eivät pitäneet tästäkään kuutiosta silloin kun se pystytettiin, mutta se nyt ei lienee kellekään yllätys.






Ensimmäisenä kannattaa nousta liukuportaat ihan ylös. Maisema Pariisin yli on täältä nimittäin niin huikea, että melkein jo pelkästään kattojen katselun takia kannattaa keskukseen poiketa.





Nykytaidetta eri vuosikymmeniltä löytyy kahdesta kerroksesta, upeita ja puhuttelevia teoksia, klassikkojakin, ja sitten niitä ....noh, haisevia.
Aika kiva mesta haahuilla vaikka vähän väsyneenä tai darrassakin, ei vaadi samanlaista skarppaamista tai suunnitelmallisuutta kuin esimerkiksi Louvre.





Heti ensimmäisten portaiden jälkeen on myös lasten alue, jonka teema/näyttely vaihtuu ajoittain. Yleensä tämä osio on tosi hauska, ainakin meidän pirpanat (sekä sisarukseni että hoitotyttöni) jaksoivat täällä touhuta vaikka kuinka kauan! Tästä lapsesta puhumattakaan...



Aukioloajat kannattaa tsekata etukäteen, erityisesti tässä museossa on paljon erikoispäiviä sun muita jolloin saattaa olla eri tavalla auki. Yleensä suurien vaihtuvan näyttelyn loppuessa viimeiset vuorokaudet on museo auki 24 tuntia/päivä! Turistikausina ja päivällä kannattaa varautua jonottamaan (kuten kaikkialle muuallekin), muttsa itse olen aina onnistunut menemään semmoiseen aikaan, ettei ole ollut mitään ruuhkia!

Laukut muuten tarkastetaan (kuten kaikkien muidenkin museoiden ja nähtävyyksien) ovilla, joten pullonavaajat ja muut aseet kannattaa jättää kotiin!

lauantai 28. joulukuuta 2013

Mitämiksimiten: Hostperhe

Paljon on tullut nyt viimeaikoina kysymyksiä kaikenmoisia, ihanaa! Saa vapaasti kysellä ja ihmetellä, vastaan kyllä, vaikkakin ehkä vähän hitaanpuoleisesti. Teen nyt myös pari tämmöistä postausta missä koetan vastata useimpiin kyssäreihin. Toivottavasti auttaa muita jotka harkitsevat au pairiksi lähtemistä, tai avaa ehkämahdollisesti jollekin kauemmin minun seikkailuja seuranneelle epäselväksi jääneitä asioita.

Ensinnäkin, tästä minun hostperheestäni pikkufaktoja. Kaitsettavana minulla on tosiaan kolme suomalaisranskalaista neitokaista, tällä hetkellä 6, 9 ja 12-vuotiaat. Lapset ovat täysin kaksikielisiä: äitinsä ja minun kanssa he puhuvat suomea; koulussa, keskekenään sekä isänsä kanssa ranskaa. Joten olen saanut höpötellä typsyköiden kanssa ihan äidinkielelläni.

Suomenkielisessä perheessä on puolensa ja puolensa. Työni on varmasti helpompaa kun pystyn kunnolla ilmaisemaan mitä lapsilta haluan, perustelemaan ja järkeilemään heille näitä vaatimuksia. Luulen myös, ettei suhteemme olisi yhtä läheinen, jos joituisin puhumaan itselleni vierasta kieltä. Puoliksi suomalaiseen perheeseen oli myös hyvin helppo sujahtaa mukaan, kun edes osa tavoista ja "kotikulttuurista" on itselle tuttua. Kulttuurishokkia tämä helpottaa hurjasti, ja koti-ikävälle tekee hyvää kun saa puhua äidinkieltään. No huonona puolena on sitten se, että kielitaito ei "automaattisesti" kehity. Mutta olen huomennut, että ei se kielen oppiminen ole täysin ranskalaisissakaan perheissä itsestäänselvyys.

Hostperheeni taisin löytää ihan googlettamalla "au pairiksi Pariisiin", tai jotain vastaavaa. En edes etsinyt au pair-worldista (mikä tuntuu olevan hyvin suosittu) tai harkinnutkaan mitään agencya.

Itselläni kävi ilmeisesti tuuri, koska oma hostperheeni on ollut aivan mahtava. Meillä hostäidin kanssa on alusta asti klikannut tosi hyvin, eikä minkäänlaisia konflikteja ole syntynyt koko puolentoista vuoden aikana. Tiedän nimittäin surullisen monia, keillä ei ole kemiat kohdanneet hostperheensä kanssa, ja kokemuksesta on jäänyt molemmille paha maku suuhun, usein au pair-vuosi on jäänyt keskenkin.

Vasta nyt, näin pitkän ajan jälkeen, alkaa vähän jotkut pikkujutut ärsyttää. Mutta, niinhän se on aina, kun kauan viettää tehden samaa tai samojen ihmisten kanssa. Ja nämä ovat oikeasti tosi pikkuisia asioita! Asiaan luultavasti vaikuttaa myös, etten asu perheen luona. Tällöin voi työn pitää "vain" työnä jos siltä tuntuu.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Coming home (?what is home?)



Pariisiaikaa on tänään jäljellä 12 päivää.
Eli ei juuri mitään.
Sitten on tälläkin neitosella paluu Jyväskylään, ja koulun penkille.
A-PU-VA.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Ihana tylsä arki

Huuuui kun on ollut (taas!) pitkä blogitauko! Olen ollut niin hirvittävän kiireinen koko ajan. Kiireinen olemaan onnellinen. Eikä elämässä ole tuntunut tapahtuvan mitään kovin jännittävää tai glamouria, tuntuu hassulta kirjoittaa tavallisesta arjesta.

Ehkä kuitenkin pitäisi, sillä hirvittävän usein ihmiset kysyvät että "Mitä sinä siellä oikein teet?" Itse olen aina että, häh, no elän. Oleilen ihan tavallisesti. Käyn salilla, hoidan asioita, nään kavereita, olen iltapäivät töissä, nyhvään kotona. Joskus on hyviä päiviä joillein tulee tehtyä vaikka mitä, ja joskus huonompia. Niitä semmoisia kun katselee koko päivän turhia sarjoja  netistä edes keskittymättä mihinkään, ei jaksa tehdä oikeaa ruokaa vaan syö neljä kulhollista pelkkää keitettyä makaronia ja mököttää omassa ullakkoluukussaan vaikka olisi aurinkoinen ilma. Ei, en kierrä Louvrea joka päivä tai istu kahden tunnin lounaita katukahviloissa baskeri päässä. Useammin perjantai-illat kuluvat salilla tai lastenleffan parissa kuin viiniä siemaillessa tai juustoja mutustaessa. Lauantai-iltapäivisin en liihota korkokengissäni ja kellohameissani (haha, omistankohan yhtään?) taidegalleriasta toiseen, vaan pesen pyykkiä.


Pariisissakaan ei jaksa aina olla chic, useimmiten tyyli on enemmän tällainen koditon.

Monesti porukka tuntuu pettyvän kun elämäni ei täällä olekaan sen kummempaa kuin heidän elämänsä siellä Suomessa. Harmittavan usein saan kuulla että "tuotahan sinä voisit tehdä Suomessakin, miksi siis olet Pariisissa? Et ota siitä kaupungista kaikkea irti." Ärsyttää suunnattomasti kyseisten ihmisten asenne. Täytyisikö vain sen takia, että tulee jostain pikkukaupungista kuin Kuopio, elää jotenkin superhypetellen tätä suurkaupunkia? Ja mitä "kaiken irti ottaminen" oikeastaan tarkoittaa? Minun mielestäni se nimenomaan ei ole sitä, että koettaa saada koko mestan haltuun, yrittää kokea ihan kaiken mahdollisen. Eivät kaikki Kuopiolaisetkaan tunne kaikkia alueita omasta kotikaupungistaan tai ole käyneet esimerkiksi sisävesiristeilyllä.





Minun mielestäni kaiken irti ottaminen on sitä, että löytää sen oman arkensa, omat paikkansa, ihmisensä ja tapansa, ja on onnellinen. Herää (ainakin melkein) joka aamu illoiten siitä, että herää juuri siellä, juuri niihin päivän puuhiin. Ei Pariisi ole Kuopio, ei vaikka kuinka päiväohjelmani näyttäisi identtiseltä asuinpa kummassa vain. Ihmisten tuntuu joskus olevan vaikea käsittää sitä, että jokainen kaupunki hengittää omaa tahtiaan, kietoo asukkaansa siihen omaan henkeensä. Vaikka toisen maan kulttuuria tai tapoja ei täysin omakseen adoptoisikaan, niin vaikuttavat ja näkyvät ne silti elämässä ihan kaikessa. Siinä, mitä kaupassa myydään, kadunkulkijoissa, yleisessä kuhinassa.

Myönnän että olen tänä syksynä hieman kriiseillyt sen suhteen etten "tee mitään". Viikot seuraavat toisiaan samanlaisina, aina tiistaiaamuisin on se jooga yhdeksältä ja jokaisena keskiviikkona kahvittelen samaan aikaan sen saman kaverin kanssa. Mutta se on aika ihanaa. Rakastan rutiinejani, vaikka joskus takerrun niihin liikaakin. Shokkisyksyn, sähellyskevään ja superintensiivikesän jälkeen tämä kaikki rauha ja seesteisyys on tuntunut niiiin ihanalle. On tosiaan osannut arvostaa sitä, että on löytänyt päiviinsä tekemistä, josta oikeasti nauttii, ja saavuttaakin tässä samalla jotain! En myöskään enää yritä täyttää jotain tyhjiötä shoppaamalla tai bailaamalla tai roikottomalla koko ajan jotain miestä kuvioissa. Ei se tyhjiö ehkä täyttynyt ole, mutta pienentynyt, nyt kun on edes jotain tavoitteita horisontissa?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Syysväsymysoireilua

Syysväsymys on saapunut tännekkin. Joku voisis sanoa että syysmasennus, mutta masennus on niin masentavan voimakas sana. Väsymys kuulostaa huomattavasti helpommin voitettavalta. Tekisi kamalasti mieli kasvattaa avokadopuu, käydä treffeillä, kirjoittaa blogia, luuhata kahviloissa ja pukeutua nätisti. Mutta ei jaksa. Oikeasti olisi tosi fiksua jo hoitaa asioita suomeenpaluuta varten, ehkä jopa alkaa pakkaamaankin, mutta en ole edes vielä purkanut kaikkea muuton jäljiltä (juuu, mulla on uusi kotikolo, siitä ehkä lisää joskus myöhemmin!). Onneksi paikoiteillen on joripustettu ja sytytetty jouluvaloja, joulunalusaika kun on ihan ehdottomasti lempparivuodenaika!


Pariisin syksy on -kokemuksieni mukaan- pitkä ja sateinen.


Koko syksy hujahti ohitse ihan hirmuista vauhtia. En oikein tiedä mihinkä se aika loppuunsa meni. Muistan, kuinka Pariisiin palattuani olin vain pakahduttavan onnellinen monta viikkoa. Keli oli edelleen kesäinen, ihanat suomimuistot lämmittivät tuoreena mielessä, harrastukset ja koulut vasta pikkuhiljaa alkamassa: fiilis oli, kuin olisi lomalla. Oli paljon uusia tuttavuuksia, ja Pariisiin juuri muuttaneiden ihastunut innostus tarttui helposti minuunkin. Maailman parasta oli tulla kotiin, ja huomata, ettei Pariisi ollut muuttunut minnekkään. Kaikki viime syksyn alkusähläykset ja totuttelut olivat takanapäin, nyt pystyi vain sujahtamaan takaisin tuttuihin paikkoihin ja meininkeihin. Elämä oli ihan hurjan ihanaa, ehkä parasta Pariisiaikaa mitä on ollut.



Throwback sinne, kun joka päivä kirosi sitä, että mukana oli takki eikä aurinkolasit.
Ei tästä taida olla kuin kolmisen viikkoa ehkä.


Mutta pikkuhiljaa työkuvioit alkoivat vakiintua, päivät täyttyä ranskantunneistajoogastababysittauksistapyykinpesustaläksyistäsalista...
Kenellä mistäkin. Tuli arki, ihanatkamalat rutiinit, ja aika alkoi juosta. Yhtäkkiä kesä luovutti syksyn painostuksen alla, eikä huvittanutkaan enää poistua himasta. Viikot ovat pitkiä mutta päivät ja kuukaudet lyhyitä, ja jos itse ei olekaan jokin ilta ihan uupunut, niin varmasti kaikki muut sitten ovat.



Kahvi on uupumusiltapäivien ehdoton pelastus.


Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Elämä on ihanaa. Nyt on vain pieni väsymyskausi, kaiken tohinan ja touhun ja stressin ja tuntemisen jälkeen. Ja aion nyt nitistää tämän. Päätin ruveta nukkumaan enemmän, tankkaamaan itseeni vitamiinilisää (vaikka syön muutenkin monipuolisesti, kyllä äiti!), ja heräämään joka aamu hyvällä, energisellä mielellä.

Laziness fuels more laziness, activity fuels more activity.

Yllä olevan voimalauseen innoittamana on ihan selkeästi aika tehdä ensi viikolle to do-lista, ja oikeasti suorittaakin niistä ainakin puolet.


Ps. Siitä avokadopuusta vielä: jos jollain muulla sattuisi olemaan vähän enemmän energiaa, niin kasvattakaa mun puolesta ja kertokaa miten sujui! Ohjeet esim tästä.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Pelissä

Viime tiistaiaamuna hostmamani soitti kysyäkseen haluaisinko ylimääräisen lipun illan Ranska-Suomi jalkapallo-otteluun. Fudis ei minua kyllä kiinnosta pätkääkään, mutta tottakai hyväksyin tarjouksen. Käytän aina kaikki tilaisuudet tunkea naamaan meikkiä kolmen edestä ja pukeutua edes jotenkin over-the-top!






Töiden jälkeen, kun oli meikit ja rekvisiitat kondiksessa, metroilin Stad De Francelle. Peli oli jo alkanut, ja vähän oli nolo tunkea sinne keskelle riviä ja hyppyyttää kaikkia ihmisiä. Hupssori. Ainakin tulin huomatuksi, hah hah.
Ensimmäisen puoliajan lähinnä tekstasin ja soittelin ihmisille: muille suomineidoille että missä ovat, ja kavereille sekä perheelle "ette muuten usko missä meitsi on"-viestejä. Ihan nolottaa myöntää, ettei minulla ollut hajuakaan edes että kauanko joku jalkapallomatsi kestää. Onneksi oli veli joka puhelimitse kertoi kaikki tarvittavat faktat:)



Olisin halunnut karata väliajalla Suomikatsomoon (joka oli jossain hattuhyllyllä), mutta stadionia ei päässytkään kiertämään ympäri, joten "tyydyin" seuraamaan peliä paikaltani riviltä 15 (pystyin kuulemaan tumahdukset kun pelaajat potkivat palloa, tosi kurja paikka siis olikin!). Pelihän oli itsessään ihan p*ska, mutta minäkin pääsin lopulta tunnelmaan ja fiilikseen mukaan! Takanani istui myös hyvin hauska amerikkalaiskundi, jonka kommenteille kikattelin koko matsin ajan. Liekkö kundi tajunnut edes itse hauskuuttaneensa kaikkia lähellä istuviaan.

Jos joku ei tiennyt niin Suomi hävisi 3-0. Mutta ei ollut ainakaan minun kannustuksesta kiinni!
Olihan se kokemuksena tosi kiva nähdä joku livepeli isolla stadionilla, mutta kyllä se viimevuotinen Lady Gagan keikka samaisessa mestassa vei voiton ihan heittämällä. Parasta illassa olivatkin ehkä jälkipelit, eli se kun mentiin tytsyjen kanssa pelin jälkeen istuskelemaan ja pohtimaan, kummatko olivat kuumempia: Suomen vai Ranskan pelaajat.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Musta tukka

Tätä joku kerkesi jo kysellä ja ihmetellä, niin päivitetäänpä nyt että mitä sille tukalle kesällä oikein tapahtui ja miksi!

Eräänä aamuna siis heräsin näyttäen tältä:



Sitten tapahtui asioita...:






Ja tadaa, yhtäkkiä näyttikin koko tyttö ihan eriltä!



Muutama kuukausi tuota päivää aiemmin olin facebookissa kommentoinut etten ikinä tulisi värjäämään tukkaani mustaksi! Samaa olin itseasiassa sanonut jo useamman vuoden, mutta sitten aloin katsomaan ihanan Natalia Kills:in musiikkivideoita (katso postauksen loppu!) ja iski tumman tukan himo. Never say never!

Kampaajalleni ilmoitin haluavani mustan tukan, ja vastaukseksi saamani naurunremakka vahvisti epäilykseni siitä, ettei näin tulisi tapahtumaan. Musta olisi kuulemma liian kova väri minulle, se on hiusväreistä kaikkein allergisoivin, sitä ei saa millään sitten pois, juurikasvu olisi blondina aivan kamala... Syitä riitti. Kohtalooni alistuneena pyysin, että luottokampaajani värjäisi tukkani niin tummaksi kuin vain ikinä suostuisi. Huomautin kuitenkin lisäksi, että lämmin suklaanruskea ei todellakaan ole minulle, joten sävyn tuli olla joku kylmä, ehkä hieman tuhkainen.

Loppujen lopuksi sain kuin sainkin päähäni mustan (!!!!) kevytvärin. Kevytväri siksi, että tukkani kaikkien värinpoistojen ja viikottaisen värjäilyn jäljiltä oli niin auki, että hiusalan ammattilainen epäili tämän pysyvän päässäni jopa kestoväriä paremmin, käsittelyn ollessa myös hellempi jo valmiiksi rääkätylle kuontalolleni.


Brittanyn kuva

Lähti letistä myös pituutta, ja jäljelle jääneet haivenet kerrostettiin voimakkaasti. Halusin Brittany Flickinger-rokkitukan, ja absoluuttisesti rrrrakastin tuota leikkausta! Hiukset olivat myös aina hyvin, jopa sängystä noustessa tai tanssitunnin jälkeen.

Miksi sitten luovuin hattaratukasta? Syitä on muutamia. Ensiksikin, aloin olla jo hieman kyllästynyt. Yli kahteen vuoteen minulla ei ollut ollut mikään hiusväri yhtä pitkään kuin vaaleanpunainen. Toisekseen, pastellivärin ylläpitäminen vaati ihan h*lvetisti työtä. Hiusta sai värjätä joka ikinen viikko, eikä väri pysynyt tasaisena kuin sen päivän. Olihan se jännää herätä joka aamu erivärisellä tukalla, mutta pidemmän päälle myös hitsin rassaavaa.
Suurin syy lienee kuitenkin, että minulla alkoi tippua karvaa päästä. Hiuksia lähti tuppoina, erityisesti aina värikäsittelyn jälkeen. Koetin fiksata ruokavaliota ja aloin syömään vitamiinilisiä, mutta ei auttanut: pääni vain ei kestänyt jokaviikkoista käsittelyä ja värimuhittelua. (Jos jollain on joku teoria miksi ei, niin mielelläni lisäisin tietoisuuttani asiasta.)

Olihan siinä myös se, että kerrankin on ihan kiva täällä Pariisissa sulautua joukkoon. Blondina sai kamalasti huuteluita, suoraa ahdistelua ja erittäin turistimaista kohtelua; punahiuksisena kiinnitti paljon huomiota ja edelleen huudeltiin paljon, tosin myös satunnaisesti kosittiin sekä pyydettiin treffeille, ja pinkkitukkaista nyt kukaan ei voinut olla huomaamatta. Antaahan tumma tukka myös paljon enemmän vapauksia siihen, mitä värejä voi päällensä pistää! ....jos niitä kaapissa olisi.

Kotona sanottiin että näytin ihan meidän koiralta. Kerran tihrustin jotain keittiönpöydän ääressä kun keittiössä hääräilevä äiti sivusilmällä näki vain mustan karvakasan ja karjaisi että "VINSKI POIS PÖYDÄLTÄ!!"

Tässä sitten sitä Natalia Kills:iä, syy miksi alunperin innostuin mustasta. Ps. videota kuvattu Pariisissa!!




sunnuntai 29. syyskuuta 2013

A perfect day

 Joskus, aina välillä, joku päivä on vain ihan täydellinen.

Minulla oli toissa viikolla yksi tällainen.

Aamulla heräsin aikaiseen (okei, minun aikataulullani aikaiseen), söin rauhassa aamupalan, laittaiduin kuunnellen hyvää musiikkia ja nautiskellen Dunkin Donutsin french vanilla -kahvista, nam. Menin uuden kamulini kanssa ensin Les Maraisiin shoppailemaan (hänelle metsästimme korkkareita ja minulle asua siskon rippijuhliin), ja kun olimme löytäneet haluamamme, käpsyttelimme Seinen vartta lounaspanineille st. Micheliin.

Oli aurinkoinen päivä ja Pariisi oli huumaavan kaunis. Tekee välillä hyvää hengailla vasta tänne muuttaneiden kanssa, asiat näkee taas uusin silmin ja herää aina hetkittäin muistamaan, kuinka mielettömän upeassa kaupungissa saa elää.

Paniinikojun nainen oli aivan ihana, hän sääti sataa tilausta yhtä aikaa jo unohteli jatkuvaan mitä oli kellekkin, mutta kukaan ei hermostunut koska nainen oli itse niin puuhakas ja hyväntuulinen, sekä tietenkin äärettömän kohtelias kaikille. Ennen kuin kerkesin edes tilata hän kovaan ääneen ihasteli kuinka ihastuttavan kaunis minä tänään olin, mistä luonnollisesti tulee aina hyvä mieli. Saattoi olla että posket kyllä punoittivat takin kanssa kilpaa kun koko takanamme oleva ihmisjoukkio (mikä siis ajoi "jonon" virkaa) kääntyi hymyillen katsomaan minua. Ja siinä sitten piti murteellisella ranskallani kertoa tälle vielä voimakkaamman aksentin omaavalle panininaiselle millä täytteillä leipäni haluaisin.

Pieni kohtaaminen, joka kuitenkin edelleen hymyilyttää. Ja kun panini juomineen on vain 3e, ei itketänyt pikniklounaan hintakaan.

Mekko joskus femmalla Hemarin alesta, samoin laukku, kengät vitosella katukojusta,  hattu ja jakku euron löytöjä Free'P'Starista.

Iltapäivällä kahvittelin yhden lähimmän ystäväni kanssa. Emme olleet nähneet aivan liian pitkään aikaan, ja oli ihan pakahduttavan ihanaa jakaa kuulumisia! Tajusin, että vaikka olen huikean innoissani kaikista uusista kamuleistani, on se kuitenkin aivan erilaista olla jonkun kanssa, kenet oikeasti tuntee: niin rentoa ja helppoa, voi olla täysin aidosti oma itsensä eikä asioita tarvitse selitellä.



Työpäivä taas oli melkoisen kaaokseinen! Lapsilla oli ensimmäistä kertaa tänä syksynä aktiviteetteja torstai-iltapäivänä, ja tottakai piti hieman eksyä etsiessämme oikeaa paikkaa. Olimme myöhässä, eikä ollut ihan oikeita varusteitakaan messissä. Tarkasta suunnittelusta huolimatta olimme myös vähänniinkuin unohtaneet yhden lapsen, ja sitten hän kotoa soitteli että missäs kaikki ovat. Minulla loppui puhelimesta akku, ja hostisä neuvoi bussipysäkin väärin, joten takaisintulokin oli pientä harhailua.

Illallinen oli ihan aikataulusta myöhässä, ruoka paloi kun kaikki omissa kiireissään olettivat jonkun muun sen hoitavan, lasten läksyt olivat tekemättä ja hostmama oli ollut vanhempainillassa tuntia liian aikaisin.


Mutta kun kaikki vihdoin istahdimme illallispöytään, avattiin pullo viiniä ja naurettiin vain koko päivälle. Syötiin palanutta pizzaa ja jaettiin kommelluksia, kaikki olivat loppujen lopuksi hyvin väsyneitä mutta silti niin kovin onnellisia.

Itselläni kupli vielä mahassa jännitys tulevasta Suomi-viikonlopusta ja rinnassa läkehti lämpö kaikesta ihanasta mitä päivä oli pitänyt sisällään. Tuollaisina hetkinä sitä katsoo ympärilleen ja osaa kerrankin olla ylpeä kaikista valinnoista mitä on elämässään tehnyt. Tuntee, että jopa kaikki [lukuisat] virheet oli tarkoitettu tapahtuvaksi, koska kaikki aiemmat tienhaarat ovat johtaneet sinut juuri tähän hetkeen, tehneet juuri sen ihmisen joka olet, ja opettaneet sinua arvostamaan sitä, mitä nyt on.

Ei osaa harmitella mitään, koska päivä -olisi se ollut ihan minkä muun lainen tahansa- ei olisi mitenkään voinut olla yhtään parempi kuin se oli.





lauantai 28. syyskuuta 2013

Takakesä


Täällä on ollut vähänniinkuin takakesä! Koska epäonnekseni kesällä aurinko tuntui välttelevän minua kuin ruttoa (suomen alkukesä oli huikea, kun Pariisissa taas sateisin vuosikymmeniin. Ja suomeen päästyäni tilanne kääntyi taas aivan päälaelleen, ensimmäisenä työmaanantaina mittari näytti celsiuksia vain 12plussaa, kun täällä taas mittari kipusi lähemmä neljääkymmentä), olen nauttinut näistä lämpimistä aurinkopäivistä täysin siemauksin!

Minulle riittää hyvään mieleen se, että saan mähöttää kavereiden kanssa Champs de Marsin nurmikolla kiireettömästi hölötellen, lukea kirjaa jossakin Pariisin lukuisista "piilopuistoista" tai nauttia iltapäiväteeni parvekkeella auringonpaisteessa. Suomalaisena ei voi olla olematta onnellinen jokaisestä syys- (tai jopa lokakuun?) päivästä jollain saa käyttää aurinkolaseja tai vetäistä shortsit jalkaan. Plus, mun kaikki avokkaat pääsevät vihdoin ulkoilemaan, saappaat saavat suosiolla odottaa vesikelejä!






Olen rakastunut uuteen mustaan Hello Kitty-koruuni!




No eipä siinä, yksi aamu salilta tullessani (7.45 pumppi, jeaaaa oli supernainen olo!) näin hiljattain uusitulla Place de la Republiqilla joulukuusia. Siis joulukuusia? Tämä menee taas kategoriaan #weirdmomentsinParis.


perjantai 27. syyskuuta 2013

Kohtasin kenkäfetistin (??)






Olin menossa eräs päivä töihin (kerrankin hameessa huomhuom!!) kun kadulla noin viisikymppinen herrasmies tuli kehumaan kenkiänä. Kiitin hymyillen, ja jatkoin matkaani, mutta monsieur ei ollutkaanvielä valmis keskustelun suhteen. "Olisiko ehkä mahdollista että antaisitte  minun ostaa teille kengät?" hän kysyi. Lause sisällöltään ja muotoilultaan oli niin absurdi, että luulin ymmärtäneeni väärin. "Pardon?!", vastasin, ja mies toisti kysymyksensä: "Saisinko ostaa teille kengät?" Siltikin kaipasin tarkennusta, ja varmistin että herra tosiaan oli halukas ostamaan minulle toisen parin kenkiä, eikä siis koettanut ostaa kenkiä jalastani. Kun olin aivan varma että olin ymmärtänyt oikein, kiitin miestä häkeltyneenä ja kieltäydyin tarjouksesta kohteliaasti, vedoten faktaan että omistan jo liiankin monta paria. Mies kiitti, toivotti päivänjatkot ja lähti toiseen suuntaan.

??????????????

Vain ja ainoastaan Pariisissa.
Ja minulle vielä väitettiin, ettei tämä ole edes kovinkaan tavatonta.




sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Pakahduttavan onnellinen kesä

Nyt on palattu Pariisiin. Ja täällä on ihanaa. Mutta niin oli ihanaa Suomessakin.

Minulla oli maailman paras kesä. Olin hurjan onnellinen koko ajan, jopa silloin kun olin surullinen. Välillä pelkäsin että poksahdan, niin pakahduttavan suurilta tuntuivat kaikki tunteet.

Suomessa vietettyihin kuuteen viikkoon kuului kaikkea aivan huikeaa ja mahtavaa. Lähinnä Kuopiota ja töitä. Perhettä ja hurjasti ystäviä, kaikenmoisia vanhoja tuttuja ja kutkuttavia uusia tuttavuuksia. Rakkautta, rakkautta ja rakkautta, liian vähän uimista eikä yhtään jätskipalloa. Mutta se ei kylläkään haittaa, pitäähän jättää jotain parannettavan varaa ensi kesällekin.

Nyt kun miettii kaikkea tapahtunutta ja katselee kuvia, tuntuu uskomattomalta että kaikki mahtui vain puoleentoista kuukauteen. Koska tänään on hieman suomi-ikävä ja pikkaisen itkettää, tyydyn pläjäyttämään tänne kauheasti kesäkuvia kaikista merkittävistä, pienistä ja isoista, tapahtumista. Niistä jutuista, mitkä teki kesästäni tähänastisen elämäni parhaan.








Äiti pakotti minut sauvakävelemään. Ja rakastuin. Ei, en siis tuohon tikuilla tökkimiseen, vaan tuohon lenkkikamuliin. Nyt tajuan ensimmäistä kertaa, miten paljon lisää koira perheenjäsenenä voi elämään tuoda. Ennen olen ollut melko karvaturrivastainen (oli eläin siis mikä vain), mutta kaikista ennakkoasenteista ja etukäteen kerätystä kateudesta huolimatta menetin minä(kin) sydämeni äitin uudelle lempilapselle. Koskaan ei pitäisi sanoa "ei koskaan."







Kävin elämäni ensimmäistä kertaa KuPSin pelissä. Oli kylmää, sateista, hieman darra, ja ne vielä häviskin. Mutta makkara oli hyvää, samoin sisko-veli-aika. Pikkuveikkani toi minulle keltamustan huivinkin, jotta pääsisin tunnelmaan. Meitsi kunnon truufanina sitten kysyin, että "no mut missäs sun KalPa-vaatteet?"







Kävin leffassa enemmän kuin varmaan viimeiseen kolmeen vuoteen yhteensä. Kuopion uusi Scala on aikasen hieno, sinne on kiva mennä kesäiltapäivinäkin.
Sain myös nautiskella uuden luonasravintola Urbanin ihanista lounaista (kiitos Mamma sponssauksesta!). Päivän ruoan voi valita aina kahdesta vaihtoehdosta (liha/kasvis), ja annokset vievät kyllä aina kielen mennessään. Plus että sisustukseltaan mesta on hirmu kiva. Rafla löytyy osoitteesta Puijonkatu 15, en voi muuta kuin lämpimästi suositella!







Siskoaikaa stadissa<3 Ihanuutta. Perhe on paras. Kamala vain, kuinka kaikki pienemmät sisarukset kasvavat ihan hurjaa vauhtia! Ihanaa nähdä kuinka he kaikki kypsyvät pikkuhiljaa, mutta silti muutoksen tahti on niin nopea että aiheuttaa haikeutta.




Vielä viimeisenkään suomiviikon alkuun mennessä en ollut saanut jätettyä talviturkkia järveen. Tilanne piti sitten korjata, ja Ville toimi pelastavana ritarinani, käyttäen minua kuutamouinnilla eräs yö, uskaltautuen itsekin vielä seuraksi (tässä vaiheessa kesää jo suhteellisen tosikylmään!) Kallaveteen. Tollaiset hetket on ihan parhaita: kuutamo, kylmä vesi, hiljainen ranta, rakas ystävä, märkään ihoon takertuva villapaita ja lähtökutkutus mahanpohjassa. Tuntee ihan tosiaan elävänsä, eikä vaan voi olla olematta hurjan onnellinen ja kiitollinen.





Tytöt lähdössä bailaamaan ja extempore roadtrip Jyväskylään.  Kesällä aamuyöt ovat kyllä niitä parhaita. Ne, kun istuu nurmikolla syömässä yöpatonkia kavereiden kanssa, korkkarit jo poissa jaloista ja jonkun tavarat yleensä jossain hukassa. Ne hetket, kun ei enää muista mistä tuli eikä ole ihan varma minne on seuraavaksi menossa, mutta ei myöskään välitä koska just silloin, sillä hetkellä, on kaikki paljon paremmin kuin hyvin eikä kiire minnekkään.




Tosi paljon vietin aikaa ystäväni ja hänen lapsensa kanssa. Tämä kaksivuotias pikkuneiti on kyllä yksi mahtavimpia asioita maailmassa. Tunteja kesästäni makoilin heidän lattiallaa, join kuvitteellista (joskus oikeata) kahvia keittiössä tai nauroin kuin lapsi keinuessani hieman liian kovaa leikkipuistossa. Pelkään aina, että pikkuinen unohtaa minut kun olen niin pitkiä aikoja poissa, mutta parhaiten tätä voi ehkäistä olemalla mahdollisimman paljon läsnä silloin, kun siihen on mahdollisuus. Sydäntäsulattavia hetkiä olivat kaikki ne, joissa tytön suusta kuului että "ei äiti, anna Maaren tekee!" Ja yksi parhaita kesäiltoja oli se, kun olimme kolmistaan käyttämässä koiraa ja naapurin mummoa pelastamaan tulleet ambulanssimiehet taisivat luulla meitä lesboperheeksi.

Loppuunsa näitä kuvia olikin paljon vähemmän kuin muistoja. Mikä on hyvä, se tarkoittaa että olen keskittynyt niin supertäysillä hetkeen ja olemiseen, ettei ole edes tajunnut haluta ottaa kuvaa. Vaikka ihan vähän myös on harmi, koska kuitenkin haluaisi joka hetkestä muistaa ihan kaiken, ikuisesti.  [Ja kuvien laittaminen koneelle on muuten parasta sunnuntaipuuhaa: saa makoilla sängyssä ja syödä suklaata hyvällä omallatunnolla, koska tekee kuitenkin jotain hyödyllistä samalla].


Parasta kuitenkin, mitä ihminen voi toiselle antaa, on aika. Ilman sitä ei synny yhteisiä muistojakaan, eikä kuvia palauttamaan niihin hetkiin. Haluankin siis kiittää jokaikistä joka kesällä minulle aikaansa lahjoitti, tavalla tai toisella. Olin hirveän otettu siitä, kuinka moni minua halusi nähdä ja kuulla kuulumisia, sellaisetkin ihmiset keiltä en olisi sitä odottanut, ystävät joita en ollut nähnyt vuosiin. En ole koskaan ennen tuntenut oloani näin rakastetuksi ja välitetyksi, toivottavasti olen myös osannut ilmaista oman välittämiseni teitä kohtaan.
Sanat ei tee oikeutta näille hetkille, ihmisille eikä fiiliksille, mutta toivottavasti edes murto-osa välittyy.

Gros bisous, ja ihanaa sunnuntaita.