Työn toinen puoli

Yleensä au paurin homma on aika rentoa ja mukavaa. Sellaisina päivinä, kun työhön kuuluu hattaran (ranskaksi barbe à baba, hih) syömistä Eiffel tornin juurella, tuntuu, että tämä on maailman parhaita duuneja tässä elämäntilanteessa.

Sitten on taas niitä päiviä kun viime keskiviikko. Kahdella nuorimmalla pirpanalla ei ole tuolloin koulua, joten tulin töihin ysiksi. Asunnossa on pahaenteisen hiljaista, aivan liian hiljaista kolmen vilkkaan neidin kodiksi. Pikainen kurkistus aamupalapöytään kertoo, että yksi tytöistä oli syönyt aamupalaksi ainoastaan kaakaota, ja toisenkin murokulho oli täynnä. Huokaisin: nälkäiset lapset eivät koskaan tiedä mitään hyvää.

Ensimmäinen asia mitä matkalla yläkertaan tulee vastaan on Tyttö 8v -alasti- kantaen vedellä täytettyä kumihanskaa. Onneksi vesivahinko saatiin vältettyä kun riistin hanskan ja komensin lapsosen pukemaan päällensä.

Tyttö 5v oli sentään pukeissa, mutta vesileikkien jäljiltä ihan märkä ja tukka takussa. Ei vakavaa kuitenkaan. Viimeinen hoidettava, Neiti 11v, löytyi vielä sängystä. Kysyin, onko hän kipeä. Ei kuulemma ollut. Kysyin, onko tänään koulua. Oli kuulemma. Seuraavaksi kysyin, miksi lapsi edelleen nukkuu, jos koulu alkoi 15 minuutin päästä. Vastaus oli "hups". Kehotin sitten neitosta pikkaisen äkkiä pukemaan päällensä, kouluun olisi vielä mahdollista ehtiä kun pistäisi töpinäksi. Mutta tämä esiteini mumisi jotain ja laahusti alakertaan syömään. "En mene kouluun, on nälkä" -perustelun jälkeen tuumasin, että jättäisin tappelun ja mahdollisten seuraamusten määrittelyn äidin hommaksi.

Tässä vaiheessa olin siis ollut talossa kokonaiset 4min, ja oli jo sellainen olo että lukittaudun vessaan itkemään koko loppupäiväksi. En kuitenkaan niin tehnyt, vaan päätin, että alkuvaikeuksien jälkeen tästäkin päivästä tulisi hyvä. Ja niin sitten tulikin:)