Aiemmin en oikein tykännyt joulusta. Avioerolapsena (hui miten kamala sana jotenkin!) oli joka toinen joulu toisen vanhemman luona ja seuraava sitten toisen. Joulurutiineita ei koskaan päässyt muodostumaan, ja ihan sama missä juhlapyhät sitten olikin, niin koki huonoa omaatuntoa siitä, ettei voinut olla siellä toisen luona.
Koska molemmat perheet kuitenkin halusivat viettää joulun koko porukan voimin, niin jouluja on jo nelisentoista vuotta ollut kaksi. Mikä tarkoittaa, että joulun jälkeisinä päivinä sa matkustaa toiselle puolelle suomea, ja juhlia toisen kerran. Vaikka ajatus taustalla on tässä hyvää tarkoittava, niin erityisesti pienempänä tämä oli kovinkin rankkaa: lahjoihin ja koko tapahtumaan liittyi niin paljon jännitystä ja latausta, että se oli uuvuttavaa kokea useasti.
Ja tietenkin, joulu kun on perhejuhla, kaikki isovanhemmat ja muut sukulaiset täytyy juosta läpi. Eikä riitä, että käy kaksi sukua: sukuja kun on tässä tapauksessa tuplamäärä tavalliseen verrattuna.
Jotta koko rumban saa kunnialla hoidettua läpi, vaatii joulunaika tarkkaa suunnittelua ja minuuttiaikataulua. Aikana, jolloin kuuluisi rauhoittua ja vain olla, tällaisen ei mielestäni pitäisi kuulua kuvaan.
Näin vähän vanhempana ymmärtää paremmin miksi tehdään mitenkin, ja näistä "velvollisuuksista" on jopa alkanut nauttia. Olen tajunnut, jotta joku voi vain olla kotona ja nauttia läheistensä seurasta, täytyy jonkun muun (niiden läheisten) juosta. Ja jos minä voin läsnäolollani jotakin ilahduttaa, niin minähän sitten juoksen. Ja kaikesta aikataulusählästä huolimatta: onhan se onni kun on näin paljon rakkaita ja läheisiä.
Salaa silti kovin odotan koittavaksi sitä päivää, kun minulla on oma koti ja perhe, saan joulunajaksi vain sulkeutua neljän seinän sisälle, oleilla verkkareissa sekä syödä hyvää ruokaa (mihin kinkku ja laatikot eivät minun kategoriassani todellakaan kuulu.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti