Smile like you mean it

Juttelimme kavereideni kanssa yksi päivä, ja eräs tyttö marisi haluavansa muuttaa etelä-Ranskaan. "Ihmiset täällä ovat niin myrtsejä, kukaan ei koskaan hymyile!" hän valitti. Itse istui vieressä huuli pyöreänä: minusta taas tuntuu että täällä saa jo ruokakaupassa asioidessaan poskensa kipeäksi siitä kaikesta suun vääntelystä. Noh, tämä näkemysero selittynee kotimaidemme eroavilla kulttuureilla: ystäväni on jenkeistä.

Suomessa tosiaan ei tarvitse pelätä, että tulisi hymyilevistä ihmisistä yliannostusta. Ja vaikka pariisilaiset eivät varmastikaan ole niitä kaikkein ilokasvoisimpia ranskalaisia, niin kyllä täällä enemmän nostellaan suupieliä kuin siellä pohjolassa.

Ystäväni kommentin jälkeen rupesin kuitenkin kiinnittämään asiaan ihan eri tavalla huomiota, ja olenkin todennut, että täällä kyllä hymyillään kun ollaan kontaktissa: kysytään jotain, törmätään vahingossa, asioidaan kaupan kassalla. Mutta vähemmän täälläkään tulee vastaan ihmisiä, jotka olisivat hymyileväisiä ihan itsekseen: porukan perusilme on sellainen vähän tyly ja tympääntynyt.

Joskus on päiviä kun on vaan niiiin onnellinen ja haluaa jakaa sitä iloa muillekin.

Itse en kuulu maailman ilokasvoisimpiin ihmisiin. Eräs pariisituttavuuteni sanoi kerran, että  on niin mukava kun olen aina niin hymyileväinen. Meinasin tukehtua kokikseeni. Kerroin kommentista myös eräälle suomikaverilleni, ja hänellä reaktio oli sama. "Taisit olla tosi kännissä kun tapasit sen tyypin?" oli ystäväni vastaus asiaan. Niinpä niin.

Olen kuitenkin alkanut petrata. Koetan tuoda sisäistä iloani myös ulkoisesti näkyväksi yhä enemmän ja enemmän. Usein ei tarvitse kuin astua ovesta ulos ja hengittää Pariisia. Se riittää nostattamaan suupieliä, tällä kaupungilla on välillä ihan uskomaton vaikutus. Ja jos on huonompi fiilis, niin pieni pakotettu hymy usein saa paremmalle tuulelle. Kun kroppa on iloinen, seuraa mielikin perässä.

Ja onhan se niin, että asiat ovat helpompia kun vähän hymyilee. Pieni hymy kaupan myyjälle sisään astuttaessa tai tarjoilijalle tilausta tehdessä, niin asiat sujuvat -jopa ranskalaisilta!- huomattavasti sutjakkaammin. Eikä tule vähätellä hymyä asusteena: ihminen on aina kauneimmillaan aito, leveä hymy kasvoillaan. Joten koetetaan jaksaa väännellä sitä naamaa vähän useammin. Vaikka väkisin.

Smile!