Minä voin olla minä -monella tapaa

Aluksi, kun tulin Pariisiin ja tyylini alkoi pikkuhiljaa muuttua siistimmäksi, "pariisilaistua", koin pieniä kriisihetkiä asian takia. Käyttämäni vaatteet ja yhdistelmät olivat niin kaukana siitä mitä olin tottunut pitämään, että saivat minutkin ihmettelemään, miksi niistä oikeastaan tykkäsin.

Alkuun saatoinkin sanoa itselleni että "ei tämä ole oikeasti sinun tyylisesi, se on vain tämä kaupunki". Mutta nyt olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä että bleiserit, mekot ja kauluspaidat ovat osa vaatekaappini sisältöä ja arkityyliäni.

Jostain syystä koetin kynsin ja hampain pitää kiinni jostain, vaikken oikein edes pysty näkemään että mistä. Mihinkä ihmeeseen oikein olin jumittunut? Johonkin ajatukseen jostain, että tietynlaisena ihmisenä minulla pitäisi olla tietynlainen tyyli. Kai kaikki liittyi enemmän mielikuvaan siitä, kuka haluan olla: en ole koskaan halunnut olla tyttö joka käyttää mekkoja tai bleisereitä arkena. Olen halunnut olla persoonallinen ja vahva pukeutuja, minä. Näin ajatellessani olen yhdistänyt tietyt vaatekappaleet liian vahvasti tiettyihin stereotypioihin. Vaikka olen muka ollut aina kokeileva ja avoin tyylini suhteen, huomaan nyt ajatelleeni suppeasti, jopa tuomitsevasti, joistain vaatekappaleista. Nykyään pystyn ymmärtämään, ettei ole vain yhtä tiettyä ihmistyyppiä joka käyttää pinkkiä/paljetteja/niittejä/mekkoja/maihareita/sukkahousuja/pipoja/mustaa/aurinkolaseja, vaan ihminen määrittää vaattensa: ei toisin päin.

Mistähän juontaa ajatus, että muutos olisi pahasta? Ihminenhän elää jatkuvassa muutoksessa, ja tyyli muuttuu automaattisesti iän, kokemuksien ja uusien tilanteiden mukaan. Enhän itsekään haikaile mitään teini-iän radikaaleista tyylikokeiluistani, vaan tiedän että ne kuuluvat siihen aikaan, ja osaan olla (todella!) iloinen että siitä on menty eteenpäin. Enhän ole enää sama ihminen kuin tuolloin, miksi siis haluaisin näyttääkään samalta? Kuitenkin koin vaikeaksi hyväksyä, että sisäinen minäni halusi myös ulkoisen minäni näyttävän aiempaa klassisemmalta ja hillitymmältä. Koin huijaavani ihmisiä: en minä oikeasti ole tällainen.

Suomessa käydessäni tajusin, että ihan yhtä paljonhan minä olin oma itseni, liikuin sitten risaisissa farkuissa tai pikkumustassa. Tilanne ja paikka määrittävät sen, millaisissa vaatteissa on sopivaa esiintyä, ja millaisia mielikuvia mistäkin luodaan. Suomessa voin kulkea reikäfarkuissa, tennareissa ja liian isossa takissa, ja tulla silti kohdelluksi keskiluokkaisena, fiksuna ja koulutettuna nuorena. Pariisissa minua luultaisiin sen näköisenä varmaan kodittomaksi, ja saadakseni samanlaista, yhteiskunta-asemani mukaista kohtelua, tulee minun laittaakin päälleni eri vaatteet. Hyvä esimerkki on, että Suomessa punahiuksisuus on nyt ihan trendi: täällä taas punainen tukkani aivan varmasti muistetaan, väri kun koetaan niin huomiota herättävänä ja erikoisena.

Nykyään en niinkään kriiseile enää tyylistäni, vaan laitan päälle juuri mitä milloinkin tuntuu. Tiedostan kyllä, miten joihinkin asuihini saatetaan suhtautua, mutta pukeudunkin niihin vain semmoisina päivinä, kun pystyn kyseisenlaisen huomion sulattamaan. Ulkonäkööni vaikuttaa eniten sen hetkinen mielentilani, ja toisina päivinä kuljen mekossa ja hiukset kiharalla, toisena taas armeijatakissa ja pipo päässä. Aina kuitenkin, minä olen just ja tasan minä.

Siisti ja klassinen ei välttämättä ole synonyymi tylsälle ja persoonattomalle.

At first, when I came to Paris, and my style started to change classy, I had a little crisis. I was using clothes I never wore before, and I used to tell myself that "this is not really your style"! But now I'm slowly starting to accept that the blazers, dresses and shirts really are a part of my wardrobe and style.
For some reason, I  tried really hard to hold on to something, to this 'old me'. Maybe I tought, that a specific kind of person should have a certain style. But I can see now, that I joined a number of clothing too strongly to certain stereotypes. I found myself thinking narrowly, even condemnationally about some of the garments. Today, I can understand that it is not only one of the given types of people who use the pink / sequins / studs / dresses / boots / tights / hats / black / sunglasses, but the person determines her clothes: not the other way around.Why did I think that the change is a bad thing? One is living in a continuously changing environment, and the style will automatically change with age, experience and new situations.  I'm never the same person I was yesterday: why then I would want to look the same?
Situation and location determine what kind of clothing is appropriate and what kind of images people have from ones' clothing. In Finland, I can wear jeans, sneakers and jacket too big, and still be treated as a middle class, smart and educated young adult. In Paris, I could be mistaken as a homeless person, and in order to get the same kind of treatment than in my homecountry, I will have to put on different clothes.
Nowadays I'll just put on exactly what I feel like. My appearance is mostly affected by the current state of my mind, and it doesn't matter wether I'm wearing a dress or an army coat: each day, however, I'm still just and exactly me.